Kalevala / Калевала. Элиас Лённрот

      tulet tuhmasti kotihin?"

      Tuossa nuori Joukahainen

      itkeä vetistelevi

      alla päin, pahoilla mielin,

      kaiken kallella kypärin

      sekä huulin hyypynyisin,

      nenän suulle langennuisen.

      Emo ennätti kysyä,

      vaivan nähnyt vaaitella:

      "Mitä itket, poikueni,

      nuorna saamani, nureksit,

      olet huulin hyypynyisin,

      nenän suulle langennuisen?"

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Oi on maammo, kantajani!

      Jo on syytä syntynynnä,

      taikoja tapahtununna,

      syytä kyllin itkeäni,

      taikoja nureksiani!

      Tuot' itken tämän ikäni,

      puhki polveni murehin:

      annoin Aino siskoseni,

      lupasin emoni lapsen

      Väinämöiselle varaksi,

      laulajalle puolisoksi,

      turvaksi tutisevalle,

      suojaksi sopenkululle."

      Emo kahta kämmentänsä

      hykersi molempiansa;

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Elä itke, poikueni!

      Ei ole itkettäviä,

      suuresti surettavia:

      tuota toivoin tuon ikäni,

      puhki polveni halasin

      sukuhuni suurta miestä,

      rotuhuni rohkeata,

      vävykseni Väinämöistä,

      laulajata langokseni."

      Sisar nuoren Joukahaisen

      itse itkullen apeutui.

      Itki päivän, itki toisen

      poikkipuolin portahalla;

      itki suuresta surusta,

      apeasta miel'alasta.

      Sai emo sanelemahan:

      "Mitä itket, Ainoseni,

      kun olet saava suuren sulhon,

      miehen korkean kotihin

      ikkunoillen istujaksi,

      lautsoille lavertajaksi?"

      Tuon tytär sanoiksi virkki:

      "Oi emoni, kantajani!

      Itkenpä minä jotaki:

      itken kassan kauneutta,

      tukan nuoren tuuheutta,

      hivuksien hienoutta,

      jos ne piennä peitetähän,

      katetahan kasvavana.

      "Tuotapa ikäni itken,

      tuota päivän armautta,

      suloutta kuun komean,

      ihanuutta ilman kaiken,

      jos oisi nuorna jättäminen,

      lapsena unohtaminen

      veikon veistotanterille,

      ison ikkunan aloille."

      Sanovi emo tytölle,

      lausui vanhin lapsellensa:

      "Mene, huima, huolinesi,

      epäkelpo, itkuinesi!

      Ei ole syytä synkistyä,

      aihetta apeutua.

      Paistavi Jumalan päivä

      muuallaki maailmassa,

      ei isosi ikkunoilla,

      veikkosi veräjän suulla.

      Myös on marjoja mäellä,

      ahomailla mansikoita

      poimia sinun poloisen

      ilmassa etempänäki,

      ei aina ison ahoilla,

      veikon viertokankahilla."

      Neljäs runo