Avioliittoja. Anton Pavlovich Chekhov
sormillaan, sellaista… tuota noin… elävöittäväänestettä… vaikka seltterivettä… Niin, onko teillä seltterivettä?
– On, vastaa rouva.
– Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitämeille pari kolme pulloa.
Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovestaulos.
Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen.Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitäluulette, Obtesov? Mutta – kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkariitse siellä suvaitsee levätä.
Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän onjuuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennytpunaiseksi.
– Sht… hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaakorkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.
– No mitäs sitten, jos herätänkin?
– Hän nukkuu niin makeasti… näkee teidät unissa… Terveydeksenne!
– Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellenseltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvintekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksivähäsen punaviiniä!
– Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.
– Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia.Mutta… täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä vinumgallicum rubrumia?
– On.
– No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
– Paljonko?
– Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sittensaamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera jasitten per se.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakitpäästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
– Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. Vinum huonoissimum!Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Teolette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessänikättänne.
– Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sentodellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikkaelämäni!
– Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen jakäyden vakavan näköiseksi.
– Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtorihiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavatniin että!.. Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemmevoitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuunteleeheidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvinhauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajainhartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
– Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tännekaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihantäällä kuolee ikävään.
– Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas… tuollainenluonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanooGribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipahauska tutustua!.. Paljonko olemme teille velkaa?
Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.
– Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.
Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaarahojaan ja maksaa.
– Teidän miehenne nukkuu makeasti… näkee unta teistä… jupisee hänpuristaen hyvästiksi rouvan kättä.
– En tahdo kuulla tyhmyyksiä…
– Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin… ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä…
Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"
– Hellittäkää käteni!
Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä jaepäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvatapteekista.
Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa samanikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvatlaiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät jaalkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkiilujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi – sitä hän ei itsekääntiedä… Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyttuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.
Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähteeedelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran, toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin…Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.
– Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen.Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitäepäjärjestystä se on?
Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössähuojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.
– Mitä… haluatte? kysyy hän Obtesovilta.
– Antakaa… antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.
Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen, haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään…
Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulosapteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselletielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan… He tapaavattoisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.
– Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoenkiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oikuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valuaposkille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä…
– Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkarivetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon…
Ja samassa hän nukahtaa.
ONNETTOMUUS
Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noinkaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkuahuvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissailtapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia, untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistätaivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneetkorkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.
Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinenrautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä astelivartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen, kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.
– En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellenmaahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, muttahauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan!Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti, tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisiakirjeitä… enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee!Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?
Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:
– Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viimeviikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleettuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!
Sofia