Rikos ja rangaistus. Dostoyevsky Fyodor
tyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen hoteisiin … ja paljon, paljon muuta … kaikkea tätä uskalsin toivoa, herrani!.. Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä, kohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten kaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten, otin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun avaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten paljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun … nyt on kaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut kotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on siirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille … sijaan sain tämän rääsyn … ja … nyt on kaikki menetettyä!
Marmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja tuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden ilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:
– Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni kohmelon pois päästä, heh, heh, hee!
– Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen nauraa täysin kurkuin.
– Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov kääntyen taas Raskolnikovin puoleen. – Kolmekymmentä kopekkaa työnsi hän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, näin sen itse … mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun… Siten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan ainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan soimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin, kolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin kipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on pidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä puhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa! Käsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta, ehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet … hienot, erittäin sirot jalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava vesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen puhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut häneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä juon … ja olen ne jo juonut!.. Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä minunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai ettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai eikö? Heh, heh, heh, hee!
Hän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli tyhjä.
– Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi isäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.
Kuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet kertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta ainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.
– Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov äkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi hän vain odottanut tätä sanaa. – Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin, eipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan! Ristiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä! Niin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse … mutta silloin kun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse luoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja kyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on tuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua ja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä sääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen, hän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy. "Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja vierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä maallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen eläimellistä elämäänsä?" Ja hän sanoo: "Tulkaa luokseni! Olen jo kerran ennen antanut sinulle anteeksi … kerran antanut anteeksi … myös nyt olkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon rakastanut!" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa hänelle anteeksi!.. Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen sydämeni sisimmässä… Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi kaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille … ja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös kutsuu meidät esille: "Astukaa lähemmäksi," sanoo hän, "myös te! Astukaa lähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!" Ja silloin tulevat kaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: "Te viisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia, tulkaa myös te tänne luokseni!" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat: "Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?" Ja hän vastaa heille: "Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset, kun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni"… Ja hän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me itkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja kaikki sen ymmärtävät … ja Katerina Ivanovna … myös hän ymmärtää sen… Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!
Hän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä kenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen sanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja nimittelyistä.
– Ihana tuomio!..
– Tyhmää puhetta!..
– Kaunis virkamies … j.n.e., j.n.e.
– Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen Raskolnikovin puoleen, – seuratkaa minua kotiin … minä asun Koselin talossa pihan puolella. Nyt on jo aika … kotiin Katerina Ivanovnan luo.
Raskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli päättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat olivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa oli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä enemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.
– Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan, – en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on väliä … lorua … sen vakuutan teille … vieläpä minä toivoisin, että hän pöyhisi hivuksiani … sitä en minä pelkää … mutta minä pelkään hänen silmiään niin, silmiään … punasia pilkkuja poskipäillä, niitä myös pelkään … ja sitten … pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko koskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä … kiivaassa liikutuksen tilassa?.. Pelkään myös lasten itkua… Sillä ellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin … en tiedä … en todellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää… Tietäkää, herrani, etteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun … pikemmin he tuottavat mielihyvää minulle… Se on paljon parempi … antakaa hänen vain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää… Tuossa on talo, Koselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas … tepä, hitto vie, tuette minua hyvin!..
He kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli tuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan todellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen pimeätä.
Aivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna; kynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista hökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin mallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä. Takimaisen nurkan edessä