Kasakat. Tolstoy Leo
oli erittäin kookas kasakka, jolla oli vaalean harmaa, leveä parta ja niin leveät hartiat ja rinta, että hän metsässä, missä ei ollut kehen vertaisi häntä, näytti lyhyeltä, – niin sopusuhtainen oli koko hänen voimakas jäsenistönsä. Hänen yllään oli vyöllä kiinnitetty mekko, jaloissa riepujen päälle nuorilla köytetyt hirvennahkajalkineet ja päässään risainen valkea hatturähjä. Selässään oli hänellä toisen olan takana fasanipyydys ja pussi, jossa oli kananpoika ja mehiläishaukka haukkojen houkuttelemiseksi; toisella olallaan hän kantoi hihnassa tapettua villiä kissaa; selkäpuolella riippui vyöstä pussi haulien, ruudin ja leivän kantamista varten, hevosen häntä sääskien huiskimiseksi, iso tikari rikkonaisessa, vanhan veren tahraamassa huotrassa ja kaksi tapettua fasania. Hän katsahti vartiopaikalle ja pysähtyi.
– Hei, Ljam! – huusi hän koiralleen niin täyteläisellä bassolla, että kaiku vastasi kaukaa metsästä, heitti olalleen suuren pyssyn, jota kasakat kutsuvat flintaksi, ja nosti lakkiaan.
– Hyvinkö kuluu päivä, ystävät? Hei! – kääntyi hän kasakkain puoleen puhuen samalla voimakkaalla ja iloisella äänellä, ilman mitään ponnistusta ja kuitenkin niin kovasti kuin olisi huutanut jollekulle toisella puolen jokea olevalle.
– Hyvin setä, hyvin! – kajahtivat iloisina eri tahoilta kasakkain nuorteat äänet.
– Mitä kuuluu, kertokaa? – huusi Jeroshka-setä pyyhkien tsherkessiläistakkinsa hihalla hikeä punaisilta, leveiltä kasvoiltaan.
– Kuules, setä, tiedätkö minkälainen haukka tuossa poppelissa asustaa! Joka ilta liitelee niin vimmatusti, – sanoi Nazarka iskien silmää ja hytkäytellen olkapäätään ja jalkaansa.
– Valehtelet! – sanoi ukko epäluuloisena.
– Ihan totta, setä, koetappas istua,9 – vakuutti Nazarka suu naurussa.
Kasakat alkoivat nauraa.
Veitikka ei ollut nähnyt mitään haukkaa; mutta vartiossa olevilla nuorilla kasakoilla oli jo kauan ollut tapana härnätä ja petkuttaa Jeroshka-setää joka kerta kun tämä tuli heidän luokseen.
– Kunhan vain höpisee… – virkkoi Lukashka tornista Nazarkalle.
Nazarka vaikeni heti.
– Täytyypä sitten istua. Jään istumaan, – vastasi ukko kaikkien kasakkain suureksi huviksi.
– Entä sikoja, oletteko niitä nähneet?
– Kaikkia, vai sikoja! – sanoi aliupseeri erittäin tyytyväisenä, että oli saanut tilaisuuden pitää hauskaa, venytteli ruumistaan ja molemmin käsin raapi pitkää selkäänsä. – Abrekkeja tässä pyydystää pitää eikä sikoja. Sinä et ole mitään kuullut, setä, hä? – lisäsi hän, aiheettomasti rypistäen otsaansa ja päästäen valkeat tiheät hampaansa näkyviin.
– Abrekeistako? – sanoi ukko: – ei, en ole kuullut. Entäs viiniä onko? Anna juoda, hyvä mies. Uupunut olen ihan kerrassaan. Minä tuon, kunhan ehdin, tuoresta sianlihaa, tuon kun tuonkin. Antakaa! – lisäsi hän.
– Niin että istuakko sinä aiot, niinkö? – kysyi aliupseeri, ikäänkuin ei olisi kuullut, mitä tämä oli sanonut.
– Tahtoisin istua yön seudussa, – vastasi Jeroshka-setä: – ehkäpä pyhäksi, Jumalan avulla, jotain nujerran; sitten annan sinullekin, annan varmasti!
– Setä! Hoi, setä! – huusi Luka kimeästi ylhäältä, vetäen huomion puoleensa, ja kaikki katsahtivat Lukashkaan! – Meneppäs ylä-ojalle, siellä on niitä aika lauma. Se ei ole valetta, ei! Äskettäin meikäläisistä eräs ampui yhden. Totta puhun, – lisäsi hän korjaten selässään olevaa luodikkoa ja sellaisella äänellä, josta saattoi tuntea, ettei hän laskenut leikkiä.
– Ahaa, onko Lukashka-riuhtaisija täällä! – sanoi ukko katsellen ylös. – Missä ampui?
– Sinä et nähnyt ensinkään! Pieni näyn olevan, – sanoi Lukashka. – Ihan ojan luona, setä, – lisäsi hän vakavasti, ravistellen päätään. – Me kuljimme paraillaan ojan vartta, kun se rusahti, mutta minulla oli pyssy huotrassa. Iljaska kun ampua pamautti… Minä näytän sinulle, setä, missä kohden, – ei se ole kaukana. Odotas. Minä tiedän, hyvä veli, kaikki sen tiet… Mosev-setä!.. lisäsi hän varmasti ja melkein käskevästi aliupseerille: – on aika jo vaihtaa, – ja kohottaen pyssyään hän vastausta odottamatta alkoi laskeutua tornista.
– Tule pois! – sanoi aliupseeri jälestäpäin, katsoen ympärilleen.
– Sinun vuorosi, niinkö, Gurka? Mene! Aika poika on tullut sinun Lukashkastasi, – lisäsi aliupseeri kääntyen ukon puoleen: – ihan kuin sinä, kulkee, eikä pysy kotona; eikä ole kauan kuin tappoi erään.
VII
Aurinko oli jo mennyt piiloon ja yön varjot lähenivät nopeasti metsän puolelta. Kasakat lopettivat työnsä asemalla ja rupesivat lähtemään illalliselle tupaan. Vain ukko, yhä vielä haukkaa vahtien ja tempoen jalastaan kiinni sidottua mehiläishaukkaa, jäi platanin alle. Haukka istui puussa, mutta ei iskenyt kananpojan kimppuun. Lukashka viritti verkalleen pahimpiin ohdake-pesiin fasanien poluille rihmoja fasaneille ja lauleli laulun toisensa jälkeen. Huolimatta hänen pituudestaan ja suurista käsistään näkyi kaikki työ, suuri ja pieni, luistavan hänen käsissään.
– Hei, Luka! – kuuli hän läheltä tiheiköstä Nazarkan läpitunkevan kimeän äänen. – Kasakat ovat menneet illalliselle!
Nazarka, jolla oli elävä fasani kainalossaan, tunkihe orjantappurain läpi ja pääsi polulle.
– Oo! – sanoi Lukashka lakaten laulamasta: – mistä olet tuon kukon ottanut. Varmaan minun loukustani…
Nazarka oli Lukashkan kanssa yhdenikäinen ja niinikään vasta keväästä saakka palveli vartiossa.
Hän oli pieni, ruma, laihanpuoleinen, kivulloinen, hänellä oli kirkuva ääni, joka pani korvat helisemään. Hän ja Luka olivat sekä naapureita että tovereja. Lukashka istui tatarilaiseen tapaan ruohossa ja asetteli pauloja.
– En tiedä kenen, kenties sinun.
– Kuopan takana, platanin luonako? Minun on, eilen asetin.
Lukashka nousi ja tarkasteli kiinni saatua fasania. Silitettyään kädellään tummansinistä päätä, jonka kukko pelästyneenä ja silmiään pyöritellen kurotti eteenpäin, hän otti sen syliinsä.
– Me teemme siitä nyt puuroa: mene, tapa ja kyni se.
– Miten, itsekkö syömme vai aliupseerille annamme?
– Mitä siitä hänelle!
– En minä uskalla niitä tappaa, – sanoi Nazarka.
– Anna tänne.
Lukashka otti tikarin alta pienen veitsen ja nopeasti viilsi sillä. Kukko räpytteli siipiään, mutta ei ehtinyt niitä oikaista kun jo verinen pää painui herpoutuneena alas.
– Näin se on tehtävä! – sanoi Lukashka, heittäen käsistään kukon.
– Siitä tulee rasvainen riisipuuro.
Nazarka vavahti kukkoa katsellessaan.
– Kuules Luka, taas se piru lähettää meidät väijyntään, – lisäsi hän nostaen maasta fasanin ja pirulla tarkoittaen aliupseeria. – Fomushkinin lähetti viiniä noutamaan, hänen vuoronsa olisi ollut. Monesko yö se meillä jo on! – Meillä se yksin kaikki teetättää.
Lukashka kulki vihellellen asemalle päin.
– Ota köyttä mukaasi! – huusi hän.
Nazarka totteli.
– Minä sanon sille heti,
Kasakat käyttävät suomen