Sota ja rauha I. Tolstoy Leo
kotonaan ja kertoi rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan. Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti. Boris ei nauranut.
– Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan vaunut? – hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.
– Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, – vastasi äiti hymyhuulin.
Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.
XII
Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen, jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha, pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.
– Niin, ma chère, – sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja osoittaen poikaansa Nikolaita. – Nyt on hänen ystävänsä Boris ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, ma chère. Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin. Onpas tämä ystävyyttä! – sanoi kreivi kysyvästi.
– Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, – vieras sanoi.
– Kauvan on jo puhuttu, – kreivi sanoi. – Yhä puhutaan ja puhutaan, mutta siihen se aina jää. Ma chère, sepäs on ystävyyttä! – hän toisti. – Hänestä tulee husaari.
Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.
– Ei lainkaan ystävyyttä, – vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. – Ei lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää sotapalvelukseen.
Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat häntä hyväksyvästi hymyillen,
– Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? – sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle paljon surua.
– Olenhan teille jo sanonut isä kulta, – poika sanoi, – että jään luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, – puhui hän, yhä vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.
Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.
– No, no, hyvä! – sanoi vanha kreivi: – aina hän kiivastuu. Yhä vaan Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, – hän lisäsi, huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.
Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi nuoreen Rostoviin.
– Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä ikävöin, – hän sanoi hellästi hymyillen.
Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi, pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä Sonjaa.
– Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen ommellut! – sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. – Cousinage dangereux voisinage,15 hän lisäsi.
– Niin, – sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia, jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.
– Kaikki riippuu kasvatuksesta, – sanoi vieras.
– Tosiaan, olette oikeassa, – jatkoi kreivitär. – Näihin saakka olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun täydellisesti, – puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. – Tiedän, että aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.
– Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, – vakuutteli kreivi, jolla oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea verrattomana. – Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä, ma chère!
– Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, – sanoi vieras. – Ruutia.
– Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä opettamaan.
– Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä tällä iällä.
– Oi, ei, joutavia! – kreivi sanoi. – Mitenkäs meidän äitimme kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?
– Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään! – sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä kieltäisin… Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi. Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.
– Niin,
Vaarallinen naapuruus – orpanuus.