Lemmentarina. Turgenev Ivan Sergeevich
on Bomerius.
– Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin konservatoriossa, hurmaava taiteilija… Hän sanoi minulle: "mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan, suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli… Mutta missäpäs täällä olisi tilaisuus oppia?
Ja Emerentsia huokasi.
– Niin, niinhän se on… vastasi Boris Andrejitsh hellästi: – mutta teidän kyvyllänne… hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä hellemmin sivulleen.
– Emérance, demande, pourquoi celedine, – puhui Pelageija Ivanovna.
– Oui, maman, – vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi hypähtäen ovessa.
Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris Andrejitsh meni Polinkan luo.
"Jos tämä olisi Larinin perhe, – ajatteli hän: – niin eikö hän olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa Eugen Oniegin. Suom. muist.]
Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen tulevan yhä lähemmäksi.
– Te säestitte ihanasti sisartanne, – alkoi hän: – ihanasti!
Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.
– Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän duettoanne… Mistä oopperasta se on?
Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti vastausta, mutta turhaan.
– Mitä musikkia enimmän rakastatte? – kysyi hän, vähän odottaen: – italialaistako vai saksalaista?
Polinka loi silmänsä alas.
– Reponde-donc, – kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.
– Kaikkea, – kiirehti Polinka vastaamaan.
– Todellako, kuinka kaikkea? – vastasi Boris Andrejitsh.
– Niin, – vastasi Polinka.
– Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris Andrejitsh.
– Niin on, – vastasi Polinka.
Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.
"Ei", – ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, – "mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"…
Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle, ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu, – kas siinä koko viehätys…
Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen, mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi, kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan suuhunsa vasemmalta – hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin, että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.
Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs kortit"?.. mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:mais, messieurs… Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen, mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut uudesta voitostaan.
Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä hän sanoisi.
– Ei ole siitäkään! – huudahti Pietari Vasiljitsh.
Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.
– Eikö totta, ei siitä ole?
– Ei siitä ole, – vastasi Boris Andrejitsh nauraen.
– Sitähän minäkin, – päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: – mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?
– Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa…
– Se merkitsee, mitenkä liikaa?
– Niin, liikaa!
– Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…
– Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, – vastasi Boris Andrejitsh, – minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!
– Tietysti, te olette oikeassa, – vastasi puoliääneen Pietari Vasiljitsh raukka.
Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.
"Ei, – sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa aikana Vjasovninin kanssa: – tämä ei ole minun parini… hän on liian oppinut."
Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä. Punakka, pyöreäkasvoinen… – no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja hyvä olen minäkin, Oniegin!"
– Mene menojasi, Larjushka! – lisäsi hän ääneensä.
– Eikö ollut mieleisesi? – kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja kiivetessään talonsa portaille: – vai mitä, Pietari Vasiljitsh?
Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi. Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen (hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras, naapuri,