Mitä meidän siis on tekeminen?. Tolstoy Leo
rikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina riisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään toimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja rypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan oppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa käsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti silmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä ylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä nöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman kanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin oli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen elämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa ulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja etupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa puolesta oli kuuluva.
Semmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi kortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä – sekä miehiä että naisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: "No, nyt tulee aateliskortteeri". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki, noin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia, kalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko talossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama historia, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli ollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella oli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa. Sitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat, oma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän menettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle luonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa – liassa, repaleissa, juoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja maksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet ja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä joltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota. Heillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja tulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten toteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole, eikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi tarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo, joka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa velkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan saada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen jatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain ulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät onnellisena ja itselleen luonnollisena.
Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin, aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla, etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän, mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni. Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään, niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti, eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa, ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se, jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää, mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli tulla onnelliseksi.
Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi, ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän vatsansa – oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt, että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan, parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme vuotta sitten.
VIII
Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin, oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia, jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen johdosta.
Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa tietoja kirjoittajalle.
Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää, joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä, nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.
Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään. "Millä elätätte itseänne?" – kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän. Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä, niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:
– Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on