Sevastopoli. Tolstoy Leo
ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuinkuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.
– Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?
– Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkättyjalkaan.
– No, entäs sitten?
– Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään.Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseenhameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunneja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään,epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitäkuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseenmeikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivatpuhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa jakuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelleopettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoenkaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuinkuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistäänloistaa aivan kuin hurmaus.
– Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! – huomauttaa teillematruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähänakkaväen – tyhmiä lavertelevat."
Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostainsyystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänellekovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; muttate ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvatmieleenne, – ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsakainostelun edessä.
– No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, – sanotte hänelle japysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttääsietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hänmakaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, jokailmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoinkoriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneetnurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean kädentynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttääteitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivänkaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
– Onkos hän tajuttomana? – kysytte naiselta, joka käy perässänne jakatselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
– Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, – virkkaa hän kuiskaten. – Annoin sille äsken vähän teetä – vaikk'on vieras, täytyy tokisääliä, – niin tuskin maistoi.
– Miltäs nyt tuntuu? – kysytte te häneltä. Haavottunut kääntääsilmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikäymmärrä teitä.
Sydäntä kouristaa.
Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa.Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuinluurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattupois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuistanäette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennotnaiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
– Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommijalkaan, – kertoo teille oppaanne: – vei päivällistä miehelleenvallinsarvelle.
– No, poisko leikattiin?
– Yläpuolelta polven leikattiin.
Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näettesiellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoiminsilmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisiaja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksenalaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistäleikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaanterveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinkavälskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareillasamassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsaleikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisestakivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, – näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan – ei säännöllisessä,kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujenpäristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessäratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, – veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…
Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomastielpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näidenkärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti,epäröimättä menette vallin sarville…
"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolematuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Muttapilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimenkirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa piantaas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeenviehtymisen tilaan.
Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaattoruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvinekirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntävallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä,laukausten äänet – kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistätuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseennekohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teittesitomispaikassa.
Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupunginvilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin onpuotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäisetnaiset, keikailevat upseerit – kaikki puhuu asukkaidenmielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.
Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiestenja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä,Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnallaja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri saisurmansa.
– Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! – sanoobassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yliriippuu kudottu vihreä vyöhikkö.
– Missä meillä? – kysyy toinen.
– Neljännellä vallinsarvella – vastaa nuori upseeri, ja tekatsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudellajopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistäon tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinäsiitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoretmiehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinkahuonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulienvuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa."Mahdotonta mennä patterille", – virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. – "Ja minulta taasparhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat",virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankossieltä vasikanpaistia, senkin