Valkoisia öitä. Dostoyevsky Fyodor
Kuinka? Kehenkä?"
"Ei kehenkään, – ihannekuvaan, – tuohon, joka minulle unessailmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunneminua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitänaisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia, että… Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että useintuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista, arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino, kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, ettäminä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minualuotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naistatuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisenvelvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuinminun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksimyötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleellapois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa, nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua, lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten entahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!.. Mutta tenauratte!.. Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."
"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itseolette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi seteille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, – jota yksinkertaisemminsitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noitamuutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkinesimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitämielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,kuinka ihmiset maailmassa elävät."
"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljonhyvää te nyt juuri osoitatte minulle."
"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olensellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuudenja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"
"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijanrohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"
"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloinlähestyä minua."
"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin…Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle jalauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaanollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minustasellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minäluulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oliahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Olikoehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaaanteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyälähemmäksi teitä?"
"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alasja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuinsiitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nytolen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"
"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyttuttavuutemme tähän loppua?"
"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, – "alussa tahdoitte vain parisanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemmejälleen kohtaamaan toisemme."
"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaaminulle, minä pyydän jo…"
"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."
"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, envoi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaisetsilmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuuttejamielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, kokoviikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomennatänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinenajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olenkerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekinkymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaaanteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekinkerran tässä erittäin onnellinen."
"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisinkahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekintulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuinäskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minähalajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutamansanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, ettäminä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitämyöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyymeidän tehdä välipuhe."
"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun, minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutanolevani kuuliainen … tunnette minut."
"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomennatulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Muttahuomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä jatäyttäkää, mitä minä teiltä pyydän – nähkääs, minä puhun suoraan)älkää rakastuko minuun … se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se onmahdotointa, minä pyydän teitä."
"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä…
"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämäänniinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Joste tietäisitte… Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sananvaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadullahakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidättarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat…Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"
"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämäneljäkolmatta tuntia."
"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teilleuskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisestatunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseniteille."
"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"
"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempiteille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minäsen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhuakanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."
"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitäse on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut… Missä minä olen,Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettettehämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitiskarkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaanonnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanutminut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulenminä huomenna kertomaan