Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli. Åberg Johan Olof
f) Åberg
Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli / Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09
I
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen, jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven vasemmalle rannalle.
Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse. Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.
Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:
"Se pääsee varmaankin pakoon meiltä".
Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:
"Hitto ollen, niinkö luulette, pojat?"
Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi hän:
"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se tapahtuu juuri teidän tähtenne."
Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:
"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi olla muita kuin juuri niitä".
Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.
"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä olisi onnettomuus, jos…"
"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka, hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi. Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"
Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä. Viimein lausui ensin mainittu:
"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää Stooli, niin…"
"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka. Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me emme saavuttaisi murhapolttajia!"
Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.
Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.
"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni, ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän päättävästi.
"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas; "etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä, Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski sillä kerralla".
"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".
"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään vakuutukseksi.
Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea, mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.
"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".
"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni Kapalahdessa".
"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä lähemmäksi".
Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:
"Saanko minä neuvoa, niin ei ainoakaan venäläinen pääse hengissä
Kuruun?"
"Mitä tarkoitat?"
"Olisikohan mahdotonta ampua heidät upoksiin?"
"Mahdotonta", lausui vääpeli miettien. "Kentiesi ja kentiesi ei!"
"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät taistelunhalusta.
"Kyllä, kyllä!"
Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja liikutetuksi.
Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein huudahti vanha Stooli, joka jo kauan