Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli. Åberg Johan Olof
vastausta. Sen antoi usein Anni näillä sanoilla:
"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa, että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"
Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin, entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan istuimelle – jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin. Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina. Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.
Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.
Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli häntä otson tukevat raajat syleilleet.
Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä huomaamattansa usean kerran – ja olihan se oikein hullunaikaista ja naurettavaa.
Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:
"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa. Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa; mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista – ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.
Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri – Pekka saisi jäädä pois.
Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.
Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla, nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa, arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.
Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.
"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija. "Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen, jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja – mutta", jupisi hän melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa vanhemmiltansa".
Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.
Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen, ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset havahduttivat Annin huudahtamaan:
"Mitä se oli?"
"Mikä sitten?" kysyi Pekka.
"No, etkö sinä kuullut mitään?"
"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"
"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".
"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku kettu tahi jänis".
"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.
"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne – An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.
Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa. Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:
"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä arvonimellään.
"On".
"Tuota