Heränneitä. Aho Juhani
Soutumieheni jäävät venettä vetämään ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee vastaan. – "Onko se pappi?" – "Tässä on!" – "Myöhään tulitte!" – "Onko hän kuollut?" – "Ei ole vielä kuollut, vaan hourailee". – "Missä hän on?" – "Porstuan pohjakammarissa."
Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun astun porstuaan.
Samassa rävähtää kammarin ovi auki ja joku syöksyy minua vastaan.
Sairas istuu sängyssä huutaen, voivottaen ja huitoen käsillään. Mies ja nainen pitelevät häntä kiinni.
– "Voi, voi, pelastakaa … pelastakaa … vettä, vettä … polttaa … polttaa … piru polttaa, viepi, viepi … tuossa tulee se musta piru, musta piru… Auttakaa!"
Viimeiset sanat huudettuaan kähisevällä, korisevalla äänellä kaatui hän selälleen ja iski kovalla kolahduksella päänsä vuoteen perälautaan ja oli kuollut.
Minä seisoin siinä annon välikappaleet kainalossani typertyneenä keskellä lattiaa.
– "Nyt se isä meni!" kuulin naisäänen sängyn päästä sanovan.
– "Ilman synnin päästöä meni viimeiselle tuomiolle", sanoi miehen ääni. "Voi sinua, Pietari, ettäs viivyttelit!"
– "Syytön minä olen," puolustelihe hakumieheni. "Papit olivat kokoontuneet tanssimaan ja ilojaan pitämään ja minä sain odottaa tuntimääriä vielä kirkkoajankin jälkeen. Sitten olen kyllä rientänyt minkä olen kerennyt."
– "Kirottu olkoon se, joka Herran työt tyhjiksi tekee!" sanoi soutumiehistäni tuo toinen astuessaan ovesta sisään ja kohottaen kätensä taivasta kohden.
– "Elkäämme kirotko, ett'ei meitäkin kirottaisi," virkkoi Poikonen,
Mutta minä olin jo itsekin kironnut itseni. Melkein tajutonna hoiperruin pimeään porstuaan, ja suistuin sieltä, väkijoukon tieltäni väistyessä, ulos rappusille, jossa lyykähdin istualleni.
Minun annettiin siinä olla kenenkään minua häiritsemättä. Kaikki väki oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun.
Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan,
Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
– "Lähdetäänkö jo?"
Se oli hakumieheni.
– "Ei", sanoin minä, yhä itkun kanssa taistellen. "Jääkäämme yöksi tänne, antakaa minun kuunnella, mitä teillä on sanomista".
– "Tehkää niinkuin tahdotte, minä olen valmis lähtemään milloin herra maisteri tahtoo."
– "Minä olen pahasti rikkonut, enkä voi koskaan saada rikostani anteeksi".
– "Herra on armollinen", sanoi hän. "Et usko Häneen, jos epäilet että Hän kerran sinullekin anteeksi antaa. Totta lie katsonut sinun tätä kuritusta tarvitsevan. Olet saanut ensimmäisen nuhteesi, pidä se mielessäsi eläkä itseäsi uudelleen paaduta".
Nöyränä kuulijana otin minä, oven suussa istuen, osaa heidän seuroihinsa, joita äsken olin saarnatuolistani solvannut ja ylpeästi tuominnut He veisasivat, lukivat kaiken yötä ja kyytimieheni selitti sitä mitä oli luettu. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän sen tien, joka viepi elämään, puhui omasta vanhurskaudesta ja sen voittamisesta, ja neuvoi, miten olisi saavutettava se vanhurskaus, joka Jumalan tykönä jotain merkitsee. Ne olivat minulle kaikki uusia asioita ja kuitenkin olivat ne kuin minua varten puhutut ja minuun sopivat. Kuinka mehuttomilta ja ontoilta tuntuivat saarnani, kuinka hataralta se autuuden oppi, jota olin julistanut! Oma tähänastinen elämäni, se oli vaan ollut syntiä, ylpeyttä, paatumusta ja sokeutta. Sitä samaa olin muihinkin istuttanut he ottivat sen mielihyvällä vastaan ja siitä minua kiittelivät, siksi tietysti, että minä heidän heikkouksiaan kiittelin. Kuinka monta sielua Olinkaan mahtanut kadotukseen syöstä, kuinka monelle kuolevaiselle antaa väärää lohdutusta!
Aamupuoleen yötä lähdin matkalle samain saattomiesten kanssa. Toisen veljen nyreys ja kovuus näytti kadonneen. He puhuttelivat minua lempeästi ja ystävällisesti, olivat kuin ottaneet minut isälliseen huostaansa, jota sitten kestikin kaiken elämäni.
Kun venheemme oli tullut vähän matkaa rannasta, nousi aurinko ja maailma ja elämä valkesi minulle tästä aamusta alkaen uuteen kirkkaampaan päivään.
ÄITIEN MUISTOKSI
Nykyaikana, kun naiset ovat niin itsenäisiä ja niin urhokkaasti asettuvat kaikkea vanhaa väärää vastaan ja ottavat niin myötätuntoisesti omikseen kaiken uuden ja hyvän, nyt, kun jo meilläkin on muodostumaisillaan erityinen luokka itsenäisiä naisia, jotka sisällisen innostuksen ajamina ovat uskaltaneet murtaa kaikista sitkeimmät siteet: tavan, tottumuksen ja ympäristönsä yleisen mielipiteen – kuullaan useinkin sanottavan, että nyt vasta, nyt ihan viimeisinä vuosina, nainen on oikeastaan herännyt, että hän tähän saakka on kulkenut, mihin muut ovat häntä vieneet, että hänellä ei ole ollut omia mielipiteitään, ja jos olisi vähän ollutkin, ei ainakaan rohkeutta niiden edestä taistelemaan ja uhrautumaan.
Heränneitä ja itsenäisiä naisia, oppositsioonin ja uusien aatteiden naisia, sellaisia, jotka uskalsivat verrattain enemmän ja kenties vaikuttivatkin aikanaan enemmän kuin monet tätä nykyä, niistä löytyy kuitenkin vielä monta edustajaa hiljaisissa maaseuduissa. Heistä ei ole juuri totuttu sanomaan, että he ovat "itsenäisiä", vielä vähemmän "emansipeerattuja", mutta "heränneiden" nimellä heitä kenties vähän tunnetaan. Aikanaan olisi heitä kuitenkin voinut sanoa sekä itsenäisiksi että emansipeeratuiksikin, jos niitä nimiä olisi siihen aikaan tunnettu.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.