Kansalaisemme. Ahrenberg Jacob
tyttären nimeä oli lausunut lukematon joukko kaartin upseereja ja neljä ylioppilaspolvea, se oli jo monia vuosia sitten kulunut ja haihtunut koko nykyiseltä Helsingiltä. Sen ajan runosepät olivat sepittäneet lauluja, joita sen ajan laulajat lauloivat Adelaiden kunniaksi. Ja laulu ja puheet, runot ja soitto, juorut, jutut, panettelu ja halpa pienikaupunkimainen kateus olivat liittyneet siihen nimeen ja loanneet sen; voi hyvin ymmärtää, että hurja majuri, kuten Karl Segerbergiä kutsuttiin, piti Adelaide nimeä häväistynä ja risti vaimonsa Mariaksi. Niin, niin, se nainen on onnellisin, jolla ei ole minkäänlaista historiaa, se on kyllä varma ja…" mutta tässä keskeytyi hänen muistonsa ja asettui ajatukset, sillä vene jysähti rantaan ja nyt oli kysymyksessä maalle nousu ja sitten jyrkkää rantaa kievariin meno. Maaherralla oli siitä enempi vaivaa kuin mihin hän pitkään aikaan oli tottunut. Karl Aleksander kantoi maaherran matkalaukkua ja kulki taakkansa alla käyränä kuin luokka ylös rantaäyrästä. Kun maaherra oli ehtinyt sisälle kievariin, käski hän Karl Aleksanderin luoksensa, sulki oven ja nyt alkoi hän hyväntahtoisella; ystävällisellä tavallaan pojan kanssa pääkuulustelun.
"Äitisi elää ja on kivuloinen, eikö totta? Missä te asutte? Tiedätkö poikani," lisäsi hän nähdessään, kuinka Karl Aleksander punastui, "minä voin tehdä nämä kysymykset, sillä minä olin kadettitoveri isäsi kanssa; minä tunsin äitisi jo silloin kun hän oli pieni, yhtä pieni kuin sinä nyt, me olimme siihen aikaan hyviä ystäviä, hän ei ole kyllä unohtanut minua. Nimeni on Jakob Kruse, parooni Kruse, maaherra tässä läänissä."
"Me asumme tässä lähistössä Karttulan hovissa," vastasi poika. "Äiti on enimmäkseen sairaana, täti hoitaa taloutta, ja … ja…" herkkätuntoisen pojan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Karttula, sinnehän minäkin olen matkalla tuon ijankaikkisen riita-asian tähden uittoväylästä ja lohikalastuksesta. Mene, poikani, ja käske kievarin laittamaan hevoset ja kärryt valmiiksi Karttulan hoviin lähtemään. Kuuleppas Karl Aleksander, voinko minä olla Karttulassa yötä?"
Poika epäili muutamia silmänräpäyksiä ja kielsi sitten päättävästi.
"Onko asiat niin kehnosti, Adèle Olbers parka," ja parooni Kruse vaipui syviin ajatuksiin. Niin, ne Olbersit, ne olivat ihmeellisiä ihmisiä. Arveltiin, että heidän suonissaan juoksi mustalaisverta.
Kauniita, lahjakkaita, lämminverisiä, kunnianhimoisia ja, kun oli kysymys niin kutsutusta kunniasta, vähemmän tarkkoja välikappaleiden valinnassa, mutta kauniita, niin, kauniita. Ja parooni Kruse, kohta kuusikymmenvuotias, muisti vielä liikutuksella ja lämmöllä erästä maaliskuun päivää hangella Helsingin ympärillä olevilla mäillä. Mikä suloinen päivä loistavine aurinkoineen, maidonvaaleine pilvineen sinisellä taivaalla, väräjävine, vilpoisine, sinineen ja sinipunervaan vivahtavine varjoineen haapain ja koivujen huurteisten oksien alla. Aavistus lähestyvästä keväästä humisi aamutuulessa honkien latvoissa pudisti miljoonittain hienoja lumisileitä alas pajujen norkoista. Tämän neitseellisen kevään helmassa näki hän hänet, Adèle Olbersin ensi kerran, nuorena kuin kevät ja yhtä loistavana.
Ja sitten tuo kesäkuun päivä, kukkivien omenapuiden alla. – Niin, jos hän vaan olisi pitänyt kaikki, mitä lupasi, silloin olisi elämä kyllä ollut toisellaista heille molemmille. Mutta hän oli häälyvä kuin tuuli, hänen lupauksensa heikkoja kuin omenapuun kukat. Ja niin oli se alkanut, elämä huveissa, joka oli turmellut hänen sydämensä ja luonteensa, musertanut senkin vähän eheyden, jota hänessä oli. Sitten oli Segerberg, hulluttelija, tullut, ja hän, hurja majuri, niin, hän oli kyllä kostanut kaiken sen, mitä hän vuosien kuluessa oli leikkinyt muiden kanssa.
Parooni Krusen muistot keskeytti Karl Aleksander, joka ilmoitti, että hevoset olivat valjastetut. Tuntia myöhemmin ajoi parooni Kruse Karttulan vanhan hovin rappeutuneesta portista sisään.
Aina siitä asti kuin vanha vapaaherratar Marie Louise Stjernstedt neljäkymmenluvulla kuoli, oli historiallinen hovi ollut rappiolla. Kymmenvuotisten riitain jälkeen perillisten kesken, joilla oli toiset nimet ja toisia harrastuksia kuin vanhalla kustavilaisella rouvalla, oli se kulkenut kädestä käteen. Sitä oli paloiteltu ja jälleen yhdistetty, sen metsät olivat hävitetyt, sen pellot kedossa, sen kauniit puutarhat ja puistot muinoin ihanine lehmuksineen olivat metsittyneet. Päärakennus oli vuosikausia ollut asumatonna, kosteus ja koit hallitsivat sen sisässä. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä olivat laatikot, vanhoine perhekuvineen, jotka kreivinna Lindencrona muinoin oli Karttulan hoviin lähettänyt, avaamatta. Jollei Karttulan hovin kantatilaan olisi kuulunut kruunun lohikalastus, olisi kyllä sen viimeinen omistaja, eräs kenraalimajuri Olbers, jota kukaan ei tällä seudulla ollut koskaan nähnyt, kyllä aikaa sitten menettänyt tilan. Paitsi lohikalastusta, oli hänellä vielä toinenkin syy pitää tilaa hallussaan. Majurin rouva Segerberg, hänen serkkunsa, oli natonsa kanssa asunut siinä aina naimisestaan saakka hänen muinaisen toverinsa, hurjan majurin kanssa. Hän ei voinut säädyllisesti ajaa noita nyt jo vanhoja ihmisiä maantielle, sillä mitään muuta kotia, paitsi tuota rapistunutta puutarharakennusta Karttulan hovissa, ei kummallakaan naisella ollut. Täällä elelivät he vapaasti vuoden toisensa perään, käyttivät hyväkseen, mitä saivat metsästä ja maasta jättivät lohivuokran koskematta kenraalimajurille.
Parooni Kruse ajoi ruohoa kasvavaan pihaan, pysähtyi rapistuneen, narisevalattiaisen verannan eteen, astui sisälle pieneen eteiseen, joka sai kaiken valonsa kirjavalasisista ovista. Karl Aleksander riensi sisälle, ja siitä kiireisestä siivoamisesta, joka kuului huoneista, ymmärsi parooni Kruse, minkälaista levottomuutta hänen käyntinsä sai aikaan talossa. Parooni astui vierashuoneeseen, joka oli tyhjä, ja istui vanhanaikuiseen nojatuoliin. Hän odotti kärsivällisesti tässä hiljaisessa huoneessa, jossa nytkin, jolloin luonnon kevät tuolla ulkona kuohui, oli niin hiljaista, että tuntui, jottei yksikään ajatus kapinoinut eikä väsyttänyt itseään väkivaltaisissa ponnistuksissa näiden valkoisten seinien, tuon valkoisen katon ja lattian sisäpuolella; tänne olivat rauha ja uni suljetut.
Kaikella huoneessa oli köyhän, halvan nykyisyyden leima loistavan menneisyyden pohjalla. Huone oli matalakattoinen, vaillinaisesti kalustettu yksinkertaisen Louis XVI: sta tyyliin sinisen harmajaan. Eräs otsikko keltaisine kentaurineen valkoisella pohjalla ja erään vanhojen parooni Stjernstedtien kuva, joka synkeästi katseli alas nykyisiin asukkaisiin, ikäänkuin he olisivat olleet kuokkavieraita hänen talossaan, muistuttivat, että paikka oli nähnyt parempiakin päiviä. Kevätaurinko muodosti lattialle irvikuvan akkunasta. Eräs ruusu levitti hienoa tuoksuaan. Kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, niin hiljaista, että kuului kärpästen surina, kun ne tanssivat katrilliaan kynttiläkruunun ympärillä.
Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui majurin rouva Segerberg, välinpitämättömänä, ei iloisena eikä pahatuulisenakaan meni hän tervehtien parooni Krusea vastaan.
Tuosta muinoin kauniista Adèle Olbersista ei ollut mitään jäljellä, ei edes nimeäkään: hänen nimensä oli nyt, kuten mainittiin, Maria. Krusen edessä seisoi lihava, turpea, ennen aikaansa vanhentunut nainen. Kun tuo nainen nuoruutensa päivinä oli etupäässä ja yksinomaan kiintynyt kieltämättömän moniin suloihinsa, joita hänen omassa vienossa olennossaan silloin oli, huomasi hän vanhuutensa päivinä, jolloin nuo sulot olivat häipyneet pois, itsensä täydellisen välinpitämättömäksi elämässä ja elämään. Kun hurja majuri sai hänen myönnytyksensä, ymmärsi hän kyllä, että hän sai sen viimeisenä apukeinona. Tieto siitä teki hänet vielä raaemmaksi ja välinpitämättömämmäksi, kuin hän luonnostaan oli, ja hänen kovassa koulussaan laskeusivat Mariassa viimeisetkin sirut hänen vähän kehittyneestä henkisestä elämästään pohjalle. Se tapahtui samaan aikaan kuin majuri Segerberg hävitti viimeisenkin, mitä hänellä vielä oli jäljellä vanhan Olbersin rikkauksista. Maria Segerbergistä oli tullut tylsä, välinpitämätön ihminen, joka ei enään kärsinyt köyhyydestään, nurjasta asemastaan elämässä; hän oli tyhjä kuin puhallettu muna, hänen puheensa oli vanhojen opittujen lausetapojen koneellista toistamista.
Parooni Krusea vaivasi tämä kohtaus enempi kuin hän oli kuvitellutkaan. Tuo oli siis Adèle, se kaunis Adèle, joka kerran oli herättänyt eloon hänessä hienoimmat tunteet, rakkaimmat ja vienoimmat unelmat, saattanut hänet säädyttömän pojan itsekkäistä harrastuksista