Ruijan rannoilta. Aikio Matti
niin! Nikko Nille ei tahdo silloin olla järin kova hänelle. Nikko Nille auttaa häntä. Mutta kun Elle sitte jonakuna iltana tulee hänen luokseen ja muistuttaa menneiden päivien rakkaudesta, silloin sanoo hän: "Minun on sääli sinua, Elle. Mutta sinä tiedät, että rakastan Aira Maritia ja Aira Marit minua. Ensi kuussa vietämme häämme." – Silloin murtuu Elle ja itkee katkerasti. Mutta hän sanoo Ellelle vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" – ja poistuu sen enempää virkkamatta…
Kylmä karmi Nikko Nillen selkää. Huonosti oli kauppamies ommellut repeytyneen selkämyksen. Äskeinen ikävä yhteenotto Biettar Oulan kanssa johtui nyt äkkiä hänen mieleensä ja keskeytti hänen korkealentoiset unelmansa.
Hyvä Jumala, eikö sen akan nauskuvat niveleet ikinä herpaannu! Ja vielä uhkaili hän alituiseen tulevansa kummittelemaan kuoltuansa. Ikäänkuin hän ei olisi elänyt jo kylliksi. Olihan hän jo kymmenen vuotta kulkenut kuin nahkoihin puettu kuolemanvaltakunnan edustaja! Ja siinä oli Aira Marit niin nuorena, sievänä ja kukkeana! Hänen tervettä järkeänsä karvastutti, ja kapinoinut oli se tätä luonnottomuutta vastaan kauvan. Hän alkoi juoda, joi yhä enemmän ja enemmän, kävi rivoksi päissään, mutta ainoastaan puheittensa puolesta, rehenteli ja kerskui typerästi ja hävitti omaisuuttaan. Ja hyvinkin saattoi olla perää siinä, että hän oli alkanut varastella poroja. Alussa oli hän ritarillinen aviomies. Varsinainen aviomies ei hän ollut sentään koskaan ollut. Hän oli kuitenkin tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Sikäli saattoi häntä vieläkin sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli toden teolla myöskin hyväpäinen, kunnanhallituksen jäsen. Puheenjohtaja antoi suuren arvon hänen sanoilleen asiain ratkaisussa. Kirjoittamaan ei hän kuitenkaan ollut koskaan oppinut. Hän kirjoitti pöytäkirjain alle toisen pitäessä kynänvarresta kiinni.
Keväisin, mennessään karjoineen tuntureille, oli hän monena kertana ollut lujasti vakuutettu siitä, että kun hän syksyllä tulee takaisin, ei akasta ole muuta jäljellä kuin surullinen selonteko hänen viimeisestä taudistaan.
Nikko Nille lähti kotia kohti.
Jussa oli pihalla toisten poikien kanssa leikkimässä revontulia [yleinen poikien leikki tunturiseuduilla]. He pitivät kukin kaislatukkoa kohotetuissa käsissään ja huusivat: "Gakko! gakko!" (mätäs! mätäs!) Revontulet näyttivät siitä raivostuvan ja uhkaavan iskeä heihin, mutta pojat juoksivat pajaan piiloon.
"Jussa!" huusi Nikko Nille.
"Akka on jo päissään", sanoi Jussa tullen hänen luokseen, "ja pehmeänä kuin lämmin suoli… Avaimet? Pyh! ne heltiävät hänen kädestään helposti kuin karvat mädänneestä poronnahasta."
"Etkö sinä menisi ottamaan niitä häneltä?"
"Ooh – hän tahtoo kaikin mokomin, että sinä tulet ensin sisälle saamaan häneltä naukun."
Se oli liian voimakas houkutin Nikko Nillelle. Hän koetti avata varovasti ovea, mutta sittekin se kitisi ilkeän hälyttävästi jäätyneitä oviaukon täytteitä vasten. Katsomatta oikeaan tai vasempaan hiipi hän varkain vanhuksen luo, joka istui lieden ääressä päreellä syttämässä piippunysäänsä.
"Kas – , oletko jo kotona, poikani! Nyt pitää sinun todellakin saada ryyppy! Ryyppy vanhan Saaran kädestä. Mitä? – Epäiletkö ehkä, ettei vanha Saara suo pojalleen ryyppyä?" Hänen hymyn levittämässä suussaan näkyi yksinäinen viallinen hammas.
Kulautettuaan viinaryypyn kurkustaan alas sanoi Nikko Nille: "Nyt pitäisi minun päästä aittaan."
"Mene vain, poikani! – Mutta suukkonen ensin!.. Nyt en ole suudellut sinua sitte kun – , niin, lempo tiesi olenko kerrassaan koskaan suudellut sinua! Mutta nyt sinun pitää mojauttaa muisku ja oikein läiskähtävä!" Nikko Nille ällistyi. Tuollaista ei vanhus ollut ennen keksinyt. Eikä hän kai nytkään olisi sitä tehnyt, jollei Jussa olisi häntä siihen neuvonut. Ja hän näytti tarkoittavan täyttä totta. Tässä ei auttanut mikään "rakkahin!" ja sentähden, arveli Nikko Nille, on parasta näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä… Hän oli jo kumartumaisillaan alas, mutta huomasi samassa peremmällä istuvan Aira Maritin, joka oli aivan tulipunainen hillityn naurun pakoituksesta. Ennenkuin hän ennätti vetäytyä takaisin oli vanhus jo tarttunut kiinni hänen peskinkaulukseensa. "Et, hitto vieköön, petkutakaan minua suutelostani tällä kertaa!"
"Akka, oletko hullu!"
"Se on sama sinulle, mutta suutelon minä tahdon!" Tavattoman kiihkon vallassa kuroitti hän suutaan Nikko Nillen huulille. Siinä kahakassa horjahti hän lyhyellä säärellään ja kaatui puolitekoiselle hevosreen kehykselle, jota Jongu oli valmistamassa, ja samassa ratkesi kauppamiehen purjelangalla kuroma ommel. Siinä oli nyt Nikko Nille, vasen puoli yläruumista paljaana, – ja vanhus makasi kehyksellä – lyhyt väärä sääri ylöspäin kohonneena. Nikko Nille lyyhistyi kokoon – hengitys salpautuneena, kuin olisi saanut kylmän suihkeen niskaansa. Mutta äkkiä näkyi hänen mieleensä juolahtavan aatos. Hän veti puukon tupesta, leikkasi poikki peskinhihan, josta suutelonhaluinen vanhus oli pitänyt kiinni, ja livahti ulos.
Pullea, vääräsäärinen Aira Marit ähkyi ja voihki ainiaan herkästi purskahtelevan naurunsa vallassa. Hänen täyteläinen povensa ja ihramahansa hytkyi kuin valtainen kampela lyhyen hameen alla, ja hän takoi kämmenillään pyyleviä reisiään, pyyhkien väliin kyynelherneitä poskiltaan, jotka kikatuksen puuska oli kohottanut tirrisilmien alle, kuroen ne kahdeksi karpaloitsevaksi raoksi molemmin puolin pikku latuskanenää, joka nyt oli melkein upoksissa.
"Auta minua ylös!" huusi vanhus huitoen pullo toisessa kädessään ja poikkioin hiha toisessa.
"Seisaallesi siitä, vanha pakana", sanoi Jussa ryhtyen kiskomaan häntä. "Jos olit kuvitellut, että Nikko Nille ei kykenisi vetämään vertoja muinaiselle Joosefille vakaassa kunniallisuudessa, niin erehdyit."
Elämänhalun ilmaisu oli siinä määrin pirteyttänyt vanhusta, että hän lyyhäsi lattian poikki kuin siipirikko lintu ja kuukertui Aira Maritin syliin. "Oletko sinä suudellut häntä?" huusi hän. Hän tarrasi kilpailijatartaan rintamuksen saumasta kiinni ja ravisteli häntä aika lailla. "Oletko suudellut häntä?.. Katso minuun, senkin hanhenpoikanen!.. Saat uskoakin, että vanha Saara kyllä osaa elää, jollei muun takia, niin pelkästään härnätäkseen teitä, kiusatakseen teitä!.. Ymmärrätkö? Teidän pitää töllistellä vain toisianne kunnes kuihdutte. Niinkuin hirvas [koirasporo, jota ei ole kuohittu] ja vaadin, jotka seisovat eri puolella aitaa… He he he – vanhalla Saaralla on myös aihetta elää, näetkös!" – Ja vanhus nauroi makeasti ja luisui alas Aira Maritin tukevasta sylistä.
Aira Marit punastui itketyttävästä häveliäisyydestä, pujahti ulos ja riensi luhtiin, missä hän asui vanhempiensa kera, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen sakea verensä ei ollut milloinkaan houkutellut häntä antautumaan alttiiksi lemmen vaaroille. Ja kun Nikko Nille puolestaan oli piintynyt puhtauden mies, oli kaikki mitä parhaassa kunnossa. Kapinanpurkaukset saivat Nikko Nillen vain säikähtymään jälkeenpäin ja olivat armottomasti tuomittuja tukahtumaan kieltäymykseen.
II
Kyläniemen ylärinteeltä – missä niityt loppuivat ja koivunäreikkö alkoi – laskeutui talvitie leveänä ja syvänä uomana joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot pysyivät nyt tasaisessa vauhdissa – huojuivat kepeissä raviaskeleissa. Tie oli kova ja hyvä, sillä paitsi porolappalaisia käyttivät sitä myös seudun asukkaat, joilla oli takalistolaitumia ja polttopuita matalilla kolmikulmaisilla niemekkeillä pitkin jokivartta.
Biettar Oula istui torkkuen pulkassaan. Vähäväliä haukkoi poro lunta ja käänteli vaanien päätänsä sivulle. Joen äyräiltä riippuvasta lumipeitteisestä kanervikosta pisti esiin varpuja ja niiden alta ulkoni tuolla ylhäällä mustia puunjuuria, jotka näyttivät epäilyttävästi liikkuvan sumuvaipan yläpuolella. Poro ojensi lyhyen saparonsa säikähtäen ilmaan ja nykäisi niin, että Biettar Oulan pää retkahti taaksepäin. Ja samassa virtasi kosteata pakkasilmaa hänen poveensa, jäähdyttäen hänen humalasta ja unesta kylmänarkaa vertansa. Hän veti väristen päänsä syvemmälle peskin kaulukseen, sulkeakseen