Keksijän voitto: Romaani. Airola Väinö
sanomalehtimies! Ja se olikin oikeaan arvattu.
Sanomalehtimies laski: Outo mies Stillwellin aitiossa ei istu suotta, hänen täytyy olla joku kuuluisuus tai mies, joka tulee siksi. Sitäpaitsi Stillwellin konttorista on viime aikoina kerrottu yhtä ja toista salaperäistä, ja kaiken lisäksi rakennetaan New Yorkin valtioon, Alabaman kaupungista hiukan etelään, suurta tehdasta, jonka rakentamisessa ei säästetä rahaa, vaan aikaa, eikä julkisuudessa ole lainkaan tietoa, mitä noin suurisuuntaisessa tehtaassa aletaan valmistaa. Tiedetään vain, että Stillwell sitä rakennuttaa. Koetetaanpa saada selville, jos vieras tietää jotakin.
Penttilä puolestaan laski: Ensimmäinen amerikkalainen sanomalehtimies, jonka tapaan. Koetetaanpa, mitä hän kestää.
Tulos: Päästäkseen miehestä eroon itseään paljastamatta oli Penttilän pakko heittää reportteri aition ovesta ulos.
Näytös alkoi.
Penttilä näki edessään permannolla tuhansia päitä, jotka hämärässä valaistuksessa näyttivät harmailta kivenmukuloilta jossakin kiviröykkiössä kaukana Hämeessä. Tämän tasaisen mukulakivimeren yläpuolella eroittautui puolivartaloon asti näkyvä, käsiään huitova mies. Kuului soittoa, mutta kun hän ei ymmärtänyt musiikkia, niin ei hän myöskään tajunnut, mitä se oli. Korvia hivelivät ihanat soinnut. Ajatukset alkoivat toimia nykyisyydestä irrallaan.
Tahtomattaan siirtyivät Penttilän ajatukset Suomeen, kotiin, ja ennen kaikkea vanhaan äitiin.
Miten paljon asioita olikaan tapahtunut sitten viime näkemän ja siitäkin asti, kun hän viimeksi äidilleen tietoja itsestään antoi! Turusta hän heitti sähkösanoman rannalle, mutta oli epätietoista, tuliko sekään perille.
… Leveällä kehruutuolillaan istuen soudattaa äiti poikansa poikaa. On elokuun lauantai-ilta. Talon väki on vielä ulkona askareillaan, vaikka aurinko jo alkaa metsänlatvojen välistä kurkistella. Talon nuorimmaisen iltalevon aika on tullut. Mummu panee pieluksen pojalle peitoksi, pistää korkkipäisen tutin suuhun, ottaa sukankutimensa ja jalallaan »vakua» heiluttaen alkaa laulaa kimakalla, vanhan naisen äänellä ja nuotilla:
»Ei taivaass' ole kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään…»
Sävel herätti Penttilän. Eihän hän ollutkaan hämäläistalon pirtissä kuuntelemassa äitinsä kehtolaulua, vaan New Yorkissa, Metropolitan-oopperassa kuuntelemassa jonkin hänelle tuntemattoman oopperan alkusoittoa. Mikä ero, mutta mikä yhtäläisyys sittenkin! Henkistä selkänojaa, henkistä turvaa tunsi hän saavansa musiikista sekä kotimuistoistaan, ja sitähän me kaikinkin elämän polulla tarvitsemme.
Ensimmäisen näytöksen lopulla saapuivat mr Stillwell ja hänen tyttärensä Elise, dollariprinsessa. Penttilä oli joskus kuullut puhuttavan sellaisista, ja nyt istuivat he rinnakkain ja keskustellen aivan kuin samanarvoiset ainakin. Mutta he olivatkin maassa, jossa työtä arvostetaan.
Näytöksen loputtua tähtäsi ainakin tuhat ihmistä kiikarinsa Stillwellin aitioon voidakseen nähdä, onko muudan Amerikan rikkaimmista miehistä saapunut ja miten hänen ainoa tyttärensä on puettu.
Niin! Elisen puku. Penttilä ei tiennyt, mitä kangasta se oli vai oliko se kangasta ollenkaan – sanan tavallisessa merkityksessä. Mieluummin hän olisi sanonut sen olevan jotakin metallikudosta ja maksavan summan, jota Hämeessä olisi pidetty saavuttamattomana omaisuutena.
Elise jutteli miellyttävästi, tosin jonnin joutavista asioista. Tytär ei tuntunut olevan isänsä uskottu. Penttilää hän piti ulkomaalaisena merkillisyytenä. Varmaan olisi hän pitänyt samanlaisena erikoisväristä paratiisilintua tai opetettua jääkarhun penikkaa. Isäänsä tytär palvoi ja hyväili.
Penttilä vaipui toisen näytöksen ajalla ajatuksiinsa. Hän ajatteli naista ja elämäänsä. Olisi tosiaan hauskaa, kun olisi vaimo ja perhe. Tuollainen tytär…
Ettäkö Penttilä olisi rakastunut Eliseen? Kaukana siitä. Hän ajatteli vain, miten hän on yksin maailmassa. Ellei äitiä olisi, ei enää kukaan maailmassa iloitsisi hänen onnestaan tai surisi hänen onnettomuudestaan, Amerikassa tuntuu ihminen tulevan hentomieliseksi. Penttilällä ei milloinkaan ennen ollut ollut moisia ajatuksia.
Hän vietti unettoman yön, tietääkseen ensimmäisen elämässään.
Vietetty vapaapäivä kosti itsensä. Onnettomuuden sanoma seurasi toistaan koko seuraavan päivän.
Hoover ilmoitti tehtaan yhden seinän sortuneen ja pyysi lisäaikaa kolme päivää.
Penttilän englantilainen apulaisinsinööri tiedoitti, että akkumulaattoreihin tarvittavat posliiniosat olivat kelpaamattomia. Penttilä vastasi: »Peruuttakaa sopimus.» Filadelfian konepajoissa oli puhjennut lakko. Stillwell pyysi Penttilän puheilleen. »Kilpailu on alkanut. Ford on alentanut automobiilien hintaa 25 %. Samaten on bentsiinin hinta laskenut. Valtio on päättänyt 100 uuden lentokoneen kaupan. Meidät on paljastettu.»
Penttilä voitti oman itsensä. »Voitamme sittenkin», olivat hänen vastaussanansa.
Kilpailu on paras elämän kannustaja. Stillwell & Co Ltd. astui julkiseen elämään. Se osti ensi työkseen erään posliinitehtaan sekä suuren filadelfialaisen sähkömoottoritehtaan osake-enemmistön, ja alkoi rakentaa suurisuuntaista kulkuneuvotehdasta.
Kaikki yhtiön johtajat tekivät miltei pyöreitä päiviä. Apulaisinsinööri kirjoitti kätensä väsyksiin sähkösanomia. Hoover raivosi arkkitehdeille ja rakennusmestareilleen. Stillwell teki sitoumuksia rahamiesten, tehtailijain, lentourheilijain, eläväinkuvain yhtiöitten, kauppaministerin ja monien muitten tunnettujen ja tuntemattomain kanssa. Hän antoi toisinaan tietoja sanomalehdille, toisinaan heitätti ulos haastattelijat. Foss oli hävinnyt. Tiedettiin vain hänen matkustaneen Etelä-Amerikkaan. Hertz oli aivan käheä. Hän oli huutanut puhelukoneeseen Penttilän määräyksiä ja neuvoja amerikkalaiselle ymmärrettävällä kielellä.
Filadelfialainen moottoritehdas oli pantu käyntiin. Penttilä lähti itse tarkastamaan ensimmäisten moottorien valmistusta. Oli määrä aloittaa kilpailu kulkuneuvoilla, ja aluksi valmistettiin pieniä, tavalliseen polkupyörään kiinnitettäviä voimakoneita. Keksintö oli Penttilän ja suoranainen »Suomi» – patentin jatko. Moottorin salaisuus oli siinä, että se kykeni automaattisesti järjestämään tarvitsemansa virran, eikä siten kuluttanut sähköä suotta. Tehdas kykeni saamaan alussa valmiiksi 500 moottoria päivässä. Penttilä oli tuloksiin tyytyväinen. Akkumulaattoritehtaan valmistuttua olisi hänellä 50000 moottoria valmiina.
Penttilä näännytti konekirjoittajattarensa. Tyttörukka nukahti tuoliinsa saatuaan hetkisen lepoa. Tällöin huomasi mies erehtyneensä. – Hänen pitää järjestää vuorot neideille. Toinen on työssä aamupäivän ja toinen iltapäivän.
Penttilä nousi herättääkseen väsyneen menemään kotiinsa. Sievä tyttö! Lyhyenläntä ja lihavahko, ruskea tukka ja hieno hipiä. Siinä nukkuessaan, huulet hiukan auki, oli hän viattoman lapsen näköinen. Penttilä sai hurjan tuuman: suudella noita punaisia huulia. Hän unohti kokonaan itsensä. Työ seurasi harkitsematonta mielijohdetta. – Älkäämme ihmetelkö, vaikka tiedämme useiden, amerikkalaisten liikemiesten olevan naimisissa entisten konekirjoittajattarien kanssa.
Penttilän huulet tuskin koskettivat tytön huulia. Katumus seuraa pahaatyötä. Onneksi tyttö ei herännyt, joten salaisuus jäi yksinomaan Penttilälle. Kiitollisena siitä hän veti palttoon ylleen ja pakeni itseään kadulle.
Jos olet synkässä metsässä ja kuulet miten kaukaista hakkausta tahansa, niin et tunne itseäsi yksinäiseksi. Jos kävelet suurkaupungin katua ihmisvilinässä, jossa joka minuutti sinua tuupataan milloin yhdeltä, milloin toiselta puolen, niin silloin tunnet olevasi yksin. Penttilä oli yksin New Yorkissa. Mutta paljon yksinäisempi hän tulee olemaan lähtiessään Europpaa valloittamaan. Täällä hänellä olivat hänen uskolliset ja työteliäät toverit Stillwell, Hoover, Foss, Stead, Hertz ja monet muut. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hänellä oli apunaan tuhannet työhön tottuneet ja työtä tekevät miehet. Se oli apu, jota ilman Amerikka ei olisi