Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
eikä janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää. Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai alakuloisena.
Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää. Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.
He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista. Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.
Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa. Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:
– Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.
Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa, totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja, joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien viidakossa.
– Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä rivejä.
– Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin, jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka kohdistui mokomaan roskaan.
– Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva S.L.A.N.G. Northbury.
– Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.
– En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.
– Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?
kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja monia sivua koristavia huutomerkkejä.
– Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan hyvin.
Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta tarjottua sadan dollarin palkintoa.
Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää, pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.
Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti, että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.
Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen; hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme, sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin – vaikkapa vain jännitysjuttuja.
Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi suoraan tapaansa:
– Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä rahasta.
– Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti ihmeellistä paperiliuskaa.
– Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo vastasi empimättä.
– Ihanaa! – Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä, huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli hänen edessään.
– Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa potilaansa!
Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti nuortuneensa kymmenen vuotta.
Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia. Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen 'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär" maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen mauste- ja pukuvarastoon.
Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin