Muistojen komeroista. Alkio Santeri
pitäis ottaa tuo raittiuskurssi pois!
Samassa ajaa veräjästä ulos se, joka viimeksi oli tuvasta lähtenyt. Hänen rattaillaan on kolmas, se hiljainen mies. Näen, miten hevonen väkisin suistetaan niin, että rattaanpyörä käy veräjäpieleen ja kaataa sen sekä siihen liitetyn aidan. Silloin hyppään hevosen päähän, pyöräytän sen ympäri ja ajajan rimpuilemisista huolimatta talutan pihalle ja kiinnitän renkaaseen. Toisen hevosen, joka ei vielä ollut ehtinyt mihinkään, pyöräytän niin ikään ympäri ja kytken.
Tiellä menee tuttu mies. Huudan hänet avukseni.
Sillä välin oli pihassa syntynyt kamala melu. Hevosia yritetään väkisin vapauttaa, mutta he eivät uskalla tulla, kun minä vartioitsen riimunvarsia.
– Tähän sattui näitä roistoja, selitän miehelle, jonka olin tieltä kutsunut. Otappa sinä ja aja tuota hevosta, minä ajan tätä, nämä täytyy viedä nimismiehelle.
Hän ryhtyi heti asiaan ja otti huostaansa sen hevosen, jolla ajoi se mies, joka oli pöydällä maannut. Nyt rupesi tuo mies rukoilemaan. Hän maksaisi mitä tahansa, jos vain pääsisi vapaasti kotiin.
Mutta se toinen, jonka hevosta minä ohjailin, kiljui ja kerskui. Istutin hänet viereeni rattaille, se hiljainen mies sai istua takaperin. Niin lähdettiin. Vieruskumppanini kaiken matkaa kerskasi:
– Johan minä nimismiehen – johan minä valtesmanin – johan minä sen tunnen… Saat laittomasta vangitsemisesta, s – nan, s – nan, s – na!
Ajoimme nimismiehen pihaan. Lähetin jonkun siinä olevan ihmisen kutsumaan häntä ulos. Hän tuli. Selitin lyhyesti mitä oli tapahtunut. Sanoin, että jätän miehet nyt nimismiehen huostaan.
Sillä aikaa oli nimismies tarkemmin katsellut vierustoveriani.
– Mutta eikös se ole?..
Hän mainitsi erään metsäloukon torpparin nimen ja lävisti katseillaan miestä, joka yhä painoi päätään alemmaksi.
– Oletko sinä se?
Mies kohottaa hieman päätään ja virkahtaa:
– Sehän minä… Mä sanoinkin tälle, jotta kyllähän valtesmanni mun tuntoo.
– Tunnen minä. Sulla on täällä 2 kuukauden vankeussakko siitä viinanmyynnistä. Sua on jo kaksi kertaa yritetty, mutta olet onnistunut karata. Nyt et karkaa. Ka, siinäpä on jo rättärikin. Viekää nämä miehet kaikki vanginkuljettajalle yöksi. Tälle toimitan vangituspassin illalla. Näiden toisten asiaa tutkitaan aamulla.
– … sus siunatkohon, valittaa se minun pöydälläni maannut. Armahtakaa, herra valtesmanni … emäntäkin odottaa … enkä minä ole mitään pahaa tehnyt… Ja jos olen, niin kaikki maksetahan… Kyllä mulla raukalla rahaa on. Ja mies ryömii polvillaan ja vetää taskuaan esiin.
– Enkö mä sanonut! kirkuu se toinen mies, jotta kyllä valtesmanni mun tuntoo… Mutta eikö se nyt passaisi toisella kertaa, kun tulee juuri heinäaikakin? Mennähän talvella linnahan, kun tulee vähän joutilaammat ajat, tuota… Eikö niin?
– Tule, tule, kiirehti rättäri, joka jo oli tarttunut suitsiin.
– Mene rattaille joutuin, käskee nimismies.
Minun toverini seurasi joukkuetta rättärin apumiehenä vanginkuljettajalle.
Matkalla olivat he vielä »raittiusmiestä» noituneet ja valittaneet, kun näin kävi.
Nimismies kyseli minulta, vaadinko heille edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja portin särkemisestä.
– Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut täysin tyydytetyksi.
Jäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että hänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen mielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi, jota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa ryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja aamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.
Muilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa pidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli ilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin kankaalle.
Pysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.
III.
»SEPÄ HAUSKAA … KAH!»
Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.
– Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50 vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta, ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut. Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. – Mutta tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi seppä.
– Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.
Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha. Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi, uhkuen rehevässä kukkeudessaan.
Me poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä vapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko vapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua meille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me pyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua nautinnoniloa.
Sivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin edessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.
Päivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla taivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset hermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.
Lähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä yökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se oli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki, jossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän luonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset heiltä oli tullut meille ja aina kutsut:
– Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.
Nyt me siis menimme heille kestiin.
Jo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa kallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa kallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni ja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon kalahdus.
– Ka! huudahdamme yht'aikaa.
– Siinä se on.
Poikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka on tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.
– Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.
Samalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset raskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.
Minä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään,