Uhri. Anttila Selma
pienokaista.
Minä en huomannut lapsessa mitään erikoista ja menin seimeen asiaa tiedustelemaan.
– Poika on ollut tulirokossa ja kesii parastaikaa. Tartunta on varma, sanoi ylihoitaja.
Minä tunsin veren pakenevan sydämeeni, ja huone musteni silmissäni.
– Taju – Taju!
Riensin kotiin ja kylvetin lapsen, tein kaiken voitavani ja kuitenkin – yhdeksän päivän päästä Taju sairastui.
Heikin täytyi muuttaa pois kotoa, sillä minä en tahtonut luovuttaa Tajua sairaalaan enkä olisi voinutkaan. Minun oli nyt taisteltava lapsesta. En saanut antautua mietteisiin, en syytellä, en kysellä. Lapsen kuumeisessa maltittomuudessa tunsin unessa näkemäni pedon kädet, jotka ulottuivat yli turvallisen kaupungin, tunkeutuivat milloin mihinkin kotiin. Minä itse olin ne johdattanut luoksemme, pannut alttiiksi kalleimpani; olinhan uhmannut ja tahtonut uhrata.
– Taju-mees, äidin oma pikku mees!
Suuret, siniset lapsensilmät tuijottivat loistavina minuun, toisinaan pelokkaina kuin olisivat nähneet jotakin outoa. Hän nytkähteli, ja pieni käsi poltti sormiani. Hän kuiskasi:
– Äiti, eteitettä on muttalaitia!
Aluksi en ymmärtänyt, sillä sydäntäni kouristi lapsen tuska, mutta sitten muistin, että kaupungin laidassa oli kesällä ollut mustalaisleiri ja että Mari oli niillä peloitellut Tajua.
– Ei olekaan enää, Taju-mees, äiti ei niitä koskaan päästä. Pois kaikki täältä!
Lapsen silmät laukoilivat laskiessani viileän liinan hänen otsalleen, pieni käsi pujottautui käteeni ja toinen nousi posken alle, ja hän nukahti.
Lepäsimme tuokion, haihduimme pois uinailuun ehkä minuutiksi, ehkä tunniksi.
Tajun kuuman käden kosketus poskeeni herätti minut. Olin nukahtanut polvilleni hänen vuoteensa vieressä, pääni hänen pieluksellaan. Näin pojan silmät selkiselällään ja niissä kuvastui kauhu. Hän jupisi jotakin käsittämätöntä. Heittäydyin hänen ylitseen kuin peittääkseni vaaralta. Hätä ja kuoleman viima jähmetytti järkeni, olin avuton, neuvoton. Lapsi näytti elottomalta, ja pienet nyrkit nytkähtelivät. Kesken hätääni kaipasin – vettä, en juodakseni tai itselleni, vaan käsittämättömällä tavalla huojennukseksi tuskassamme. Enempää harkitsematta käärin Tajun kylmään vesikääreeseen, vuodattaen epätoivon kyyneliä. Mikään lääkäri ei ollut antanut sitä neuvoa. Toimin itsetiedottomasti kuin unissakävijä ja uudistin kääreen monet kerrat…
Kesti kauan, tunteja, ikuisuuden, yhä toivottomana odotellessani. Nukkuiko lapseni, vai oliko hän tajuton? Kuume oli kuitenkin laskenut, ja vihdoin hän sanoi selvällä äänellä: – Poit muttalaitet!
Pikku urho huitoi käsillään vainolaisia ja painoi päänsä poskelleni:
– Äiti ajaa poit, äiti ajaa!
– Äiti ajaa, Taju-mees nukkuu.
Laiha pikku kätönen haparoi poskeani. Se oli kostea eikä kovin kuuma. Suutelin sitä huojentuneena, ja kyyneleeni valuivat lapsen kellertävään tukkaan. Me olimme onnelliset.
Senjälkeen tauti muuttui lieväksi ja vaarattomaksi.
Aika olikin, sillä voimani olivat lopussa. Jännitys laukesi, ajatukseni lakkasivat toimimasta. Minä olin muuttanut toiseen elämään, jossa unet ja houreet ajoivat takaa jotakin näkymätöntä, yhä jatkuvaa ja uudistuvaa, aina samaa. Ja kuitenkin olin välittömästi tietoinen Tajun läsnäolosta. Näin kuoppaset hänen poskillaan ja kuulin äänen: – Äiti tutuu. Taju tattoo maitoo!
Se ääni antoi minulle rauhan, haavekuvat haihtuivat, ja puolihämärän huoneemme hiljaisuus tuuditti uneen. Jokainen hengenvetoni oli onnea ja suloisuutta. – Me kolme elämme jälleen, elämme kauan yhdessä. Taju, pikku Apuni ja minä, me kolme yhdessä – yhdessä!
Uhria ei otettu minulta. Ei tällä kertaa. Ei Tajuani, ei pientä Apuani. Ja minä tahdon lepyttää pedon, uhmata sitä, antaa oman itseni, elämäni, niin tahdon, ja se on rakas toivoni, kiihkeä haluni ja onneni!
Vähitellen toinnuttuani ajattelin Heikkiä. Olinhan tuskassani täydellisesti unohtanut hänet, ja ensi riemussakin olivat vain lapset kaikkeni.
Heikki ei voinut tulla, lähetti vain kirjeitä ja kävi pihalla kuulemassa vointiamme. Hän ei tahtonut näyttäytyä meille. Miksi ei? kysyin itseltäni. Kirjoitin hänelle siitä.
Seuraavana päivänä tuli palvelija sanomaan, että lehtori seisoo pihassa rouvan ikkunan alla. Pukeuduin nopeasti ja riensin ikkunan ääreen.
Ensi silmäyksellä näin vain hänen vanhan, tutun koululakkinsa ja kuluneen kesätakin, mutta kun katseeni pysähtyi kasvoihin, joiden laihuus ja tuskainen ilme kouristi sydäntäni, käsitin hyvin, miksi hän ei tahtonut näyttäytyä.
– Oi, Heikki!
Työnsin ikkunan auki, vaikka oli kylmä, ja kääriydyin vuodehuopaan.
– Heikki, oletko sinäkin sairas?
– En suinkaan, vähän vain levoton.
– Voi sinua! Ehkä on parasta, että nyt tulet kotiin ja Taju annetaan sairaalaan tointumaan. Eikö niin?
– Aioin sitä juuri ehdottaa sinulle. Ei minun vuokseni, mutta sinä itse tarvitset lepoa ja…
– Ja sinun läsnäoloasi. Niin me teemme.
– Sinun aikasi on lähellä, ja se pienokainen voi joutua vaaraan.
Senkin vuoksi…
– Apuni…!
– Mitä tarkoitat?
– Oi, en mitään erikoista. Sanon häntä vain Avuksi.
Taju vietiin sairaalaan kesimisen ajaksi. Mari seurasi häntä sinne, ja huoneet puhdistettiin.
Oli kuin juhla talossa Heikin kotiin tultua, vaikka kaikki oli arkikunnossa. Pukeuduin somaan siniharmaaseen aamunuttuuni, ja tukan kampaaminen tuotti paljon vaivaa ja ponnistusta.
Olinko tosiaan niin huonossa kunnossa? Sääli itseäni ja Heikkiä kohtaan nostatti kyyneleet silmiini, mutta samalla kohtasi minua oma itseni vakavana syyttäjänä. – Näin olet tahtonut. Etkö ole tyytyväinen? Uhmaten olet heittänyt kotisi uhrialttarille. Rakkautesi siihen, mitä sanot tunnossasi yhteisyydeksi ja jonka ahnaan pedon armottoman kovia kouria olet saanut kokea, on vienyt sinut kuoleman portille ja pakottanut hetkiseksi pysähtymään sen ääreen. Tällä kertaa olet välttänyt ratkaisun, ensi kerralla – kuka tietää…? Ja kerallasi rakkaimpasi. Onko sinulla siihen oikeutta?
Kyyneleet kuivuivat silmistäni, ja surkea itseni sääliminen painoi päänsä alas häpeissään. Oma itseni nousi kuitenkin otsa kirkkaana. – Mikä on oikein, mikä väärin? Kun rakkauteni antaa minut, en silloin hukkaan joudu eivätkä ne, jotka kanssani ovat.
Aikani lähenee ja minä luisun elämän arkimenoista syrjään. Sinä, pikku Apuni, olet minulle uskollinen ja täydellisesti omani ja kuitenkin jo itsesi, tunnen sen kaikessa. Maailma on tällä hetkellä minulle muuten tyhjä, kun sieluni hapuilee ikuisuutta ja äärettömyyttä. Sinä, pienokaiseni, olet tukeni, johon nojaan, sinä täytät sieluni kiitollisuudella etkä salli minun koskaan tyhjiin raueta. Sinähän olet minussa ja minun kauttani ja minä sinussa ja sinun kauttasi. Sinä jäät ja jatkat elämääni, kun minä sammun. Ja minä, minä elän tämän elämäni sinun vuoksesi, sinun ehtonasi, olkoon tulevaisuus mikä tahansa.
Yksinäisyys on autuutta ja tuntuu suloiselta vasta silloin, kun rakkaamme valvovat ympärillämme ja heidän ajatuksensa hellivät olemustamme ja heidän sielunsa on meitä täynnänsä.
Heikki tuli kotiin, ja hänen kätensä kosketus on minulle lepoa. Hänen hiljaiset sanansa elävöittävät mieltäni kuin valo pimeätä huonetta, ja uudet ajatukset, uudet mieliteot, turhat oikut tulevat luokseni kuin lapset koululomalle. Me loruelemme, naureskelemme, kyselemme ja vastailemme. Me aterioimme