Vaihdokas. Anttila Selma
Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä – kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja saada rauhan.
ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia. Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen silmillään, elin hänen elämäänsä… En uskaltanut ajatellakaan vasta tapahtunutta onnettomuuttani. – Nyt on tunnustus mahdotonta. (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
ANNA. Minä tahdon varmuutta.
MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.
ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.
MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle sitä.) Kenen kuva tämä on?
ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.
MARIA. Mistä se on tänne tullut?
ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?
MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään luonani nyt kohta.
(Orvokki menee.)
ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua, kysy Suskalta…!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko elämä siirtyisi minusta kauas… Ei vielä, ei vielä…! (Kääntyy Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun, häviän… ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja saavat elää onnellisina!
MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi miehesi ja Siljan onnen?
ANNA. Maria!
MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!
ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi väsynyt.)
ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata. Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)
MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten. (Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän. (Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta niinkuin äidistä?
ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi oikea äiti.
MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.
ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.
MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun. Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?
ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.
MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka – älähän mene! Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)
ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan). Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet. Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras! (Kuuntelee.) Oras! – Hiss – hiljaa – hiljaa! Täti ei ole vielä nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)
ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)
ORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!
ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa kädestä toiselle puolelle huonetta.)
ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä! Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!
ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)
ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!
ORAS. Hiljempaa… minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.) Sili pikkasta!
ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)
ORAS. No, etkö näe, että minä istun?
ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.
ORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.
ORVOKKI. Meidän kassakirstumme.
ORAS.