Pankinjohtajan tytär. Anttila Selma
Tässä sanotaan: työ alkaa heti.
Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. – He ovat jo alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.
Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa, totisena katsellen isää.
– Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän tekemiseen.
Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät, että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.
– Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut! huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. – Tästä tulee oikein – oikein repäisevää!
Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin "äärettömän intressanttia".
– Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä, häpeä.
– Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan uskaltaneet pidättää…?
– Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt. Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.
– Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä – tarkotan, kunnes junat lähtevät liikkeelle?
– Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille – kunnes arpa lankeaa.
Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.
– Nuoko – hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa tulvi – nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat…?
– Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.
– Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. – Minä annan tuhat markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.
Hän katsoi Allasta ja Virvaa. – Nekö sosialistit siellä nyt johtavat teitä kaikkia?
– Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.
– Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla jotakin… Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!
– He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.
Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli mielialansa ilmaissut.
– Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti silmien viivassa.
Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä keltaista liekkiä.
Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät kaupungille.
IV
Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.
Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies, oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana, liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin, kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.
– Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä? sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.
– Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa, meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.
– Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.
– Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, – mutta ne ovat kolmen päivän vanhoja.
– Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes vähän aikaa.
– Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.
– Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!
– Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella – ei suinkaan sitä sitten voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.
– Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.
– Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?
– Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, – ja vapaudella. Se kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.
Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan sisään.
– Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.
– Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.
– Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.
– Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten sohvalta.
– Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.
– Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?
– Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme, – no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.
– Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.
– Entä