Sternsteinin kartano. Anzengruber Ludwig
"on turmellut minulta kaiken." Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja risti itsensä.
Mutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein antaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää siihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään maininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen halusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei se saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se oli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä itse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja Muckerl tahtoo sen saada opituksi.
Hän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia, jotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan pyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen perheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien ja pyhien neitseiden kuvista.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen taituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että jos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin oli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat tekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia niin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran kanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan tulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin taidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.
Raskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista oli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä, vielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen jälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka, tai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin "hartaalta"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi, mutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja tarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet silmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: "No, annatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko" – tässä seurasi hyvin voimakas sana – "ole minkään arvoinen!"
Mutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui Muckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden kaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja Zwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli tullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä, hymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän saakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa etukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli herra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla, siellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta; sen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään, mikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja miellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs kauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä huoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän olla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.
Muckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja langeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin kansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet tästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen mielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli häpeällinen.
Nyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista, mikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä lopulta vallan tympäisi.
Oli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa mäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja siro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli juhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat, ettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista asti.
Hän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen nenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän otti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten rintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen kumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.
Varovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa ja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä naapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.
Hän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita ja leikkelemässä niitä pataan.
"Hyvää iltaa teille kummallekin", hän sanoi.
"Hyvää iltaa", vastasivat molemmat.
"Mitä kuuluu?" Muckerl kysyi. "Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei huonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt olen, sallikaahan minun istahtaa."
Tyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa olevaan lepotuoliin.
Muckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja pyöritteli sitä yhä kättensä välissä.
Hetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen tyttäreen ja sanoi: "No, miltä kaupungissa näyttää?"
"Kiitän kysymästä", vastasi Muckerl, "siellä on hyvin kaunista, ja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan kivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen ajatellut sinua."
"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja heidän katukivityksensä kanssa."
"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale pistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin sinulle kävi."
"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan." Tyttö ojensi matalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista kohden.
"Kautta sieluni", virkkoi tämä, "ihan sieväksi parantunut. Vahinko olisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan."
"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä olkimatto alle."
"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet jalkoihisi." Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti naurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. "Nimittäin", jatkoi hän sammaltaen, "se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan myöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari."
Tyttö katsahti häneen sivulta. "Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan, niinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä käyttää?"
"Etkö sitte haluaisikaan?" sopersi Muckerl.
"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi", sanoi vanhus. "Sinun on ensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein siitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa."
"Mitä kaikkea sinä tiedätkään", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi Muckerliin päin. "Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan kun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin kiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi."
"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."
"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois", sanoi hän huoaten.
"Minkä vuoksi?" kysyi poika vallan neuvottomana. "Minkä vuoksi,
Helena?"
"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein