Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann
Aumolan emäntä: Novelli
I
M: n pitäjä on kauniimpia Pohjanmaalla, jota, verraten Suomen muihin maakuntiin, mielitään moittia jonkinmoisesta yksitoikkoisuudesta. Valtava joki saarineen ja lisäjokineen, sekä pari isompaa mäkeä, joista näkyala varsinki illoin ja aamusin on viehättävä yli tuon laaksossa olevan kirkonkylän, antavat tälle paikkakunnalle vaihtelevaisuuden, jommoista ei likiseuduilla tavata.
Alhaisella joen äyräällä sijaitsee Aumolan talo. Rakennusten koko, korkeat akkunat, valkaistut uuninpiiput katolla ynnä komea portti kahden päärakennuksen välillä: kaikki osoittaa omistajansa mahtavuutta. Kolmekymmentä raavasta, kuusi hevosta ja lukuisa lammaslauma ovat eläviä esimerkkejä tästä talon vankkuudesta.
Talon ympäristöt ovat jotenki kauniit. Isot koivut, joiden kyljissä usean Manalle menneen nimi säilyy, ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Etempänä joesta kohoaa vankka kuusimetsä, jota, kesä-illan tyyneydessä, käen kukunta ja rastaan sointuvat suruliverrykset kajahuttavat. Mieluisasti kääntyy katsojan silmä tuonne joelle, varsinki kun se rasvatyynenä loistaa laskevan auringon valossa ja sorsaparvi äänetönnä lipuu riippakoivujen ja leppien varjostamaan lahteen joen toisella puolen, tai kun sen pinta värähtelee hopeanhohtavana vienon tuulosen puhaltaessa ja jono "kolmilaitoja" täysissä purjeissa kulkee ohitse.
Aumolan isommassa rakennuksessa on, porstuaan tullessamme, oikealla kädellä kaksi isohkoa kamaria, vasemmalla iso pirtti, jonka takana myös on kaksi kamaria. Pirtissä on iso takka, jossa loimottava valo pimeänä aikana niin ystävällisesti valaisee pirtin tummia seiniä ja valkoista lattiaa; veistinpölkky, kehruurukki, kangastuolit, pitkä pöytä, rahit y.m. tavalliset nähtävät talonpojan pirtissä ja uunin päällä tuo pohjoismaiden asukasten paratiisi, jossa ruotivanhus venyy pitkää pituuttaan yhtä onnellisena kuin lazarooni päivänpaisteessa kirkon portailla jossaki Italian kaupungissa.
Kamarit porstuan oikealla puolen ovat vieraita varten. Seinillä riippuu kuvia, moniaat esitellen, vähemmän onnistuneessa muodossa, Vanhan Testamentin tapahtumia, toiset kuvaillen mainioita henkilöitä historian alalta, vielä toiset sisältäen onnentoivotuksia isäntäväen häiden ajalta, jotka tilattua on tehnyt joku runollinen luonne markasta tai puolestatoista kappaleen, teksti reunustettuna kukkaruukuilla, enkeleillä j.n.e.
Pienellä puolella eli pienemmässä rakennuksessa on porstuan toisella puolen iso maitokamari viidellä hyllyrivillä, täynnä valkoisia hulikoita, jotka sisältävät Kekrin antimia. Toisella puolen porstuaa on pirtti ja kaksi kamaria, toinen vanhan emännän asuinhuone, toinen "romukamari".
Luokaamme nyt silmäys isäntäväkeen tässä talossa.
Aumolan isäntä – Esa – oli, kertomuksemme kun alkaa – 30-vuotias. Hän oli ruumiiltaan roteva, mustaverinen, rokonarpinen, käytöksessään arvoisa ja ystävällinen. Vaikka hän pääasiallisesti piti itseään maanviljelijänä, ei hän ollut ensinkään laiminlyönyt henkensä vaurastumista lukemisen kautta ja täten luonnolliselle teräväjärkisyydelleen hankkinut melkoisesti pätevän tieteellisen perustuksen ja sisällön. Nämät edut yhdistettyinä luotettavaan luonteesen, kohottivat Esan ylemmä vertaisiaan pitäjäässä. Tämä etevyys ei voinut olla herättämättä kateutta useissa, joita Esa esti kunnallisella alalla ensimäisinä ilmaantumasta. Huhuja pantiin liikkeelle hänestä e.m. että hän katovuosina oli myynyt viljaa hyvin kalliista hinnasta ja armottomasti "nylkenyt" köyhiä. Ei ole kieltäminen, että näissä huhuissa oli osaksi perääki: että Esa katovuosina jyväkauppansa kautta oli rikastunut, vaan ei hän siltä ollut köyhiä nylkenyt, vaan päin vastoin useille heistä ilmaiseksi lahjoittanut viljaa.
Kumppanikseen elämän huolissa ja iloissa oli Esa valinnut erään ison talon tyttären, joka myös kauneutensa kautta oli tyttönä ollessaan kosolta ko'onnut kosioita ympärilleen. Helenalla olivat hienot kasvojen piirteet, solakka vartalo ja miellyttävä käytös. Näistä ulkonaisista eduistaan ei Helena osoittanut olevansa tietämätön; tahtoivatpa moniaat syyttää häntä ylpeydestä. Hänen käytöksessään useita kohden ilmestyiki jonkinmoinen ylpeys, vaan tämä ylpeys ei perustunut noihin ulkonaisiin etuihin, vaan siihen, että Helena ei voinut olla julkisesti osoittamatta ylenkatsettaan kaikenlaista ahdasmielisyyttä vastaan, ilmestyipä se sitte kauniissa tai rumissa, rikkaissa tai köyhissä. Muutoin Helena oli hyväsydämminen, varsinki köyhiä vastaan.
Viisi viikkoa ennen kertomuksemme alkua oli tälle pariskunnalle syntynyt perillinen, jolle kasteessa pantiin nimeksi Valpuri.
Lovisa – Helenan äiti – oli, lapsensa kun naitiin, muuttanut Aumolaan, sillä häneltä oli mies kuollut viisi vuotta sitten. Miesvainajansa kanssa Lovisa ei ollut elänyt aivan kehuttavan onnellisesti, sillä mies oli ollut erittäin itara, josta syystä Lovisa ainoastaan petollisuudella oli saanut hankituksi itselleen välttämättömimmät tarpeet. Vähitellen oli Lovisa tullut vakuutetuksi siitä, ettei valhetteleminen ja petollisuus olleet mitään moitittavia puolia, kun muka pakosta tapahtuivat. Lovisa oli ulkomuodoltaan pulskannäköinen, mieleltään iloinen ja vasta 45 vuoden ikäinen.
Perheesen kuului vielä Esan lähes 70-vuotias isä, joka vietti vanhuutensa päivät poikansa luona. Vanhus ei vähän ylvästellyt poikansa etevyydestä, jonka hän, jotenki suotta, piti perintönä itsestään. Esan ylevä mieli ei kuitenkaan tullut loukatuksi siitä, että vanhus silloin tällöin julkisesti puhui siitä, "mikä Esa nyt olisi ilman semmoisetta kasvatuksetta, kun hän, (E), oli nauttinut", josta, sivumennen sanoen, ei ollut liioin kerskailemista.
Vähän alempana joen varrella kuin Aumola ja sen toisella puolen näemme korkealla joen töyräällä talon, joka kaikissa suhteissa oli edellistä vähäpätöisempi. Pilveisen talo maalaamaton, kun Aumolan talo oli punaiseksi maalattu eikä siinä ollut kun yksi päärakennus viidellä akkunalla joelle päin.
Pilveisen isäntä, Tapani, oli Esaa 2 vuotta vanhempi. Hän oli lyhytläntä, sievännäköinen mies, erittäin huolellinen pukunsa ja ulkonaisen siisteytensä suhteen. Kylään mennessään hän harjasi hiuksensa erittäin huolellisesti ja puhdisteli vaatteitaan, nykkien niistä hyppysillään villan hiutaleita ja muuta tarttuvaa sekä silitellen niitä vuorotellen su'alla ja kastetuilla sormenpäillä. Liikunnoissaan Tapani oli hyvin säännöllinen: käveli sysäämällä sivujaan vuorotellen eteenpäin ja väännellen ruumistaan. Hänen puheessaan ilmestyi myöski joku ruuvimaisuus, jota hän keskusteluissaan vaimonsa kanssa, läheisen tuttavuuden vuoksi, ei katsonut tarpeelliseksi aina noudattaa. Vaimoihmisiä Tapani aina silmäili suurella tunteellisuudella, josta hänen arvoisa vaimonsa ei ollut miehelleen kiitollinen. Koska tämä "parempi puolisko" Tapania tahtoi joskus liianki ankarasti aisoissa pitää, niin Tapani, kostaakseen, mulkoili ja puhutteli naisia "kaikesta sielustaan ja mielestään", pitäen tämmöistä menettelyä terveellisenä vastapainona vallanhimoiselle vaimolleen. – Muutoin Tapani oli siisti mies: ei juonut, ei edes tupakoinut. Tapanin arvoisa puoliso – Sofia – oli pitkä ja hoikka, ei ruma eikä erittäin kauniskaan (Tapanin arvostelun mukaan). Hänen kellertäväin silmäinsä iskut osoittivat, mikä päättäväisyys asui hänessä. Sofian äiti oli hääiltana sanonut Tapanille: "suoloista ei sinulle tule puute, kun Sofian saat", johon lohdutukseen Tapani hiukan ylimielisesti oli vastannut: "minä pidänki suolasta". Palvelusväki tunsi kyllä, ett'ei ollut kissanpoika niskassa, kun Sofia heitä joskus kosketteli ja Tapanikin tavallisesti alistui vaimonsa valtikan alle. Joskus hän kuitenkin piti puolensa, jolloin vähäinen perhekohtaus, "elämää täynnä", suoritettiin, joka päättyi joko niin, että Tapani sai pari ankarata korvapuustia tai niin, että hän uhkasi hakea paremman akan, ja tosiaanki lähti karkuun, jolloin Sofia lähti häntä palauttamaan ja torumalla sekä itkemällä sai Tapanin kotiinpäin kääntymään. Sitten sovittiin vakuutuksilla, että "tämä oli viimeinen kerta", koko ilmoitus kuitenkin oli vielä vähemmän luotettava, kun silmänkääntäjien y.m., kosk'ei nuo viime kerrat olleet pari tai kolme, vaan lukemattomia.
Tapanilla ja Sofialla oli yksi poika, Hannu, joka kertomuksemme alkaessa alotti toista ikävuottaan.
Noin kolme virstaa Pilveisten talosta ylöspäin jokea eikä juuri sen varrella asui pari kertomuksemme päähenkilöä. Takalon torpasta oli puoli vuotta sitte kuollut mies, joka jälkeensä jätti lesken ja kolme lasta. Nuorin lapsista, joka kertomuksessamme on valtaava hyvin tärkeän sijan, oli, kertomuksemme alulla viisi viikkoinen, vanhin kahdeksanvuotias ja keskimäinen viiden vuoden vanha. Kaksi lasta oli kuollut. Leski – Elsa – oli kolmenkymmenen ijässä, jotenki tavallinen sekä ruumiin että sielun puolesta. Elävä mieliala johti hänet usein puhelemaan enemmän kuin tarve vaati ja