Aumolan emäntä: Novelli. Johannes Bergmann
ja jonka salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti olisi siitä riippunut.
Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma, josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat ilmi.
Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa. Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.
Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.
V
Se mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva, yhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista oli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri "läpinäkynyt", kuitenkin suunnilleen "lämpymän piti". Mökin kylkeen oli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva toiseen suuntaan kuin tuvan lattia.
Helena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki polkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki oli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli ympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas astua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka vielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui ikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.
Lähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö, leikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin ainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä kuului lapsen itku.
Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa, että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo puolissa.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn, jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.
"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.
"Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet".
Näin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.
"Onpa mullaki sarvet", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja pisti, hänki, hakoneulat kellokkaan – kävyn etupuoleen.
"Eipähän ole", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.
Nyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän kuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos siitä.
"Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin kanssa Torvelaan".
Sanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: "minäpä pääsen Torvelaan, minäpä pääsen Torvelaan".
"Äläs, kelpo asia", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. "En sinne tahtoisi päästäkään".
Hetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.
"Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele kätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan kylässä".
Leski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: "Aina minua vahdiksi pannaan" ja meni mökkiin.
"Miten nyt tuon pojan saan ulos?" virkkoi Helena "Hän on käynyt pari kertaa Aumolassa ja tuntee mun".
Oli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään hetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.
Sattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.
Helena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten vyöryi alas.
Antti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.
"Oletko Matti siellä? Tule sisään. Äiti ei ole kotona", virkkoi Antti.
Ei kuulunut vastausta. Antti läksi jupisten sisään.
Mitä Helenan nyt piti tekemän? Hän muisti voivansa matkia suden, huuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset. Antti taas hyökkäsi portaille ja huusi: "älä mua peijaa, Matti. Sinä siellä olet". – Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti siihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta luontaisen musiikin alalla.
"Tule esiin, vaikka oisit kuka", huusi nyt Antti urhoollisuudella, joka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.
Mutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua. Hetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui juoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.
Tuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin, sieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.
Pelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä, ennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän hengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni hetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat väsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi syrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä iltana olivat liikkeellä.
Kesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita hetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena lapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.
Kotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin Helena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen ruumiin arkkuseen.
"Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?" kysyi Helena äidiltään.
"Tietysti", sanoi Lovisa. "Se on välttämätöntä".
Helena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle. Vapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden valtakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä lapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.
"Lapsi parka", Helena jupisi, "ilman papin siunauksetta minä sun lasken maan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun papin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi vie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän synnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä saisin!"
Helena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui hänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen rukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet ristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.
Kaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen korjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona, toinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain seuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.
Viikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli, sulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n: o 2 (tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön, niinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä vainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun