Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta. Johannes Bergmann
on häntä alhaisemmalla hengellisen edistyksen asteella. Jälkimäinen koetti ruumiin liikunnoilla ja äänen eri korolla elävästi esitellä jotai asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhytläntä mies. Hänen karsaasen katsovat silmänsä välähtelivät tipotihiään, kuin särmäkäs jalokivi valoa kohden. Tämä välähdys oli pahanaaveinen: kylmä kuin päivänpaisteen heijastus iljangolta. – Muutoin tätä miestä isosti kunnioitettiin hänen terävän järkensä ja myöskin hänen varakkuutensa vuoksi ja Nurmeslaiset erittäinki suosivat Yrjö Sormuista – näin nimitettiin rovastin seuraajaa – sen vuoksi, että hän oli Affleckin ankarin ja vaarallisin vastustaja näillä mailla.
"Sinä sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti, ikääskun heräten syvistä mietteistä.
"Niin sanoin", virkkoi Sormuinen. "Syy siihen oli luonnollinen, sillä kappalaisen poika, Erikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä ja hän milloin punastui, milloin vaaleni. Tsar Pietarin nimi jäi häneltä puoleksi kurkkuun. En tiedä muuta kun että erilainen olisi seuraus, jos te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen alta, joka ei meitä jaksa suojella".
"Ajattelematoin tosin olin, kuu niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan tehtäväksi", lausui rovasti. "Vaan en luule asiain vielä hukassa olevan. Sinä sanoit usean jo olevan taipuvan uuteen tuumaan?"
"Mun takanani seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka", lausui Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan".
"Entäs Nevalainen?", kysyi rovasti.
"Sipo Nevalainen", lausui Sormuinen halveksivasti hymähtäen. "Mitäs hän meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt kirkosta ulos, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen Hovilaisia mieleen, sillä Björn Finne oli kirkossa".
"Mitähän Hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.
"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, unelmana vaan", virkkoi Yrjö.
Veri kuohahti pyhän miehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, pudisti sitä ja lausui: "Vaan unelmana! Sata vuotta taappäin, viisikymmentäki vuotta taappäin olisi tämä ollut unelma. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää".
Yrjön silmät välähtivät ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa muotoa. Pyhä mies jatkoi:
"Kallis isänmaamme on epäilemättä mahdotoin vastustamaan sitä uutta valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme oikean etunsa arvaisivat, niin eivät turhaan vetäisi sodan kuormaa yli jo ennestään rasitetun maan. Jos isänmaansa puollustaja on kiitettävä, on kahden- kolmenkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä".
"Kristillinen ajatus!" lausui Yrjö Sormuinen.
"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Herkepaeus, että armon Herra korkeudessa on valinnut minun, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan teille pelastusta. Yhdeltä puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa ruttoki; toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden valkean välissä. Asema on, en sano tukala; se olis liian vähä; se on semmoinen, ettei sitä voi kärsiä".
"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin sujuvaa puhetta.
"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehelliset tai moitittavatkaan", lausui rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä siltä näyttävät. Vaan heistä ei tartse huolia. Kyllä minä otan kaikki nuhteet päälleni. Kiittämättömyys on tavallista mailmassa. Siksi olen historiaa lukenut. Olenpa siinä myös lukenut useasta kansasta, joka, kun sen hallitus oli huono, otti uuden".
"Ja meidän hallituksemme on tosinki huono", virkkoi Yrjö Sormuinen. "Mitä se meitä auttaa? Asettamalla mitä kelvottomimman päällikön johtamaan väkeämme ja kiskoen meiltä viimme äyrimme, ylläpitääkseen päätöintä armeijaa".
"Sinä puhut aivan totta", virkkoi rovasti. Hetken mietittyään hän lausui: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppuman. Minä saarnaan tulevana pyhänä".
Taaskin Yrjön silmät välähtivät, "Kunnian arvoisa herra rovasti! Minä uskon varmaan että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja – "
– "Ja sen oikeuksia", lisäsi rovasti.
– "Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimeen, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdoitukseen".
"Toivokaamme niin", sanot rovasti. "Minä tarjoon heille pelastusta. Jos ovat sen tarpeessa, niin lienee se heille mieleen – Kas kuka tuolla tulee noin kiiruusti?"
"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänen jalkansa on noin liikkumaan saanut?"
Tulija kohotti kunnioituksella lakkinsa, nähdessään edessään korkeasti oppineen rovastin.
"Sinä näytät liikutetulta", lausui Herkepaeus, katsellen vastaantulijaa tarkkaavalla silmällä. "Kerro mulle, mikä on mielesi rauhan häirinnyt. Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä".
"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", lausui Turuinen, "joiden vertaisia en vielä koskonkaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin inhoittava, kun ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Ne verikoirat, ne verikoirat! Suokaat anteeksi, että näin kristitöintä mielialaa kannan, vaan koston himo vallitsee sydämmessäni".
"Mun ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin rauhalliselta mieheltä ja olet kait siksi tunnettuki. Paljon arvatenki olet kärsinyt, ennenkuin mielesi maltti on loppunut. Eivät nekään, jotka kristitystä mielialastaan ovat olleet tunnetut, ole voineet hillitä vihansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjotettavan; sen todistaa raamattu. Sinun mielialaasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita".
"Armollinen herra rovasti", lausui Turuinen, "te olette totinen seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona, kun kärsiväisesti odottaa parempia aikoja".
"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Herkepaeus. "Ei Luoja ole meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille vapauden suonut ja jos sen ansaitsemme, niin ei orjina tarvita olla, joski ei oma ole esivalta".
"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.
"Emmehän orjiksi näy aiotun".
"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turtunen, "Etkö ollut pyhänä kirkossa?" kysyi rovasti.
"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.
"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.
"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotaki Ryssästä, jota ei hän eikä seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.
"Se poika-tomppeli". jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy rueta Ryssän kanssa liittoon".
"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"
"Se on ainoa keino pelastukseemme", lausui rovasti.
"Mutta Venäläinen on meitä aina vainonut. Esi-isämme ovat aina heitä vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.
"Eipä niinkään", sanoi Herkepaeus. "Kun muinoin Ruotsalaiset tahtoivat tyrkyttää kristinoppia Karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän kanssa".
"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" —
"Ei mitään mutta", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat paremmin kun sinä".
"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.
"Jos haluat sietää Hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut