Runoelmia 1. Brummer F. F.

      Ois mieli sulla lentää

      Jo taivaan pilvihin,

      Mut myötäis en voi entää

      Jos siinnät silmihin;

      Ja siipiesi päällä

      Jäis kesken kulkuni.

      Ei; pysytään me täällä,

      Maan päällä, armaani.

      Kas, taivaallista eikö

      Maan päällä oisikaan?

      Sen Luoja pojes veikö?

      Ei luulla voisikaan:

      Näe lehdot suvisäällä,

      Näe silmät Selmani!

      Ei; pysytään me täällä,

      Maan päällä, armaani.

      Täll' ensin Edenissä

      Oil taivas tarjona,

      Ja puhtaan sydämessä

      Se viel' on avoinna.

      Kuin liukkahalla jäällä

      Vaikk' oisi matkani,

      Niin pysytään me täällä,

      Maan päällä, armaani.

      Ihmeeksi merten ääret

      Ne Luoja tänne loi,

      Ja satakielten äänet

      Vaan ylistystä soi.

      Viel' alppein ryntähällä

      Rehoittaa ruusuni.

      Ei; pysytään me täällä,

      Maan päällä, armaani.

      Kun maiset siteet laukee,

      Ja taivaan laulu soi,

      Mun äänein silloin raukee,

      Niin laulella en voi.

      Ja torvet ylähältä

      Kun kaikuu korviini,

      Niin lähdetään me täältä,

      Maan päältä, armaani.

      Oil öisen synkkä mieleni,

      Ja murhe ahdisteli;

      Myös kyynel peitti silmäni,

      Ja rinta huokaeli.

      Mut mietin: paremp' itkua

      On vaikka naureskella,

      Ja auvoisempi surua

      On vainen lauleskella.

      Ei soinnu somast' ääneni,

      Vaan kas, kun veisaelen,

      Min kohta haihtuu huoleni,

      Ja siksi lauleskelen.

      Oi, Herra, maailmaasi

      Saan taaskin ihailla.

      Kuin voisin kunniaasi

      Ma kyllin veisailla!

      Sun ihmetyösi ovat

      Niin suurenlaatuiset

      Ja luonnon jalot kuvat

      Niin vaihtelevaiset.

      Kas Kanavuorta tuolla,

      Mi siintää silmihin;

      Sen kummallakin puolla

      On seutu herttaisin.

      Ja Haapakosken pauhun

      Sen kuulen tännekin:

      Oi, Luoja, voimas laadun

      Näen luomastasikin.

      Kuvana lempeästä,

      Mi mielet lumoilee.

      Ja luonnon liepehestä

      Kuin lapsi hymyilee

      Nään Lohikosken lehdot

      Ne ihmeen ihanat,

      Sen kummut, kukkakehdot

      Ja rannat vihannat.

      Jo Alvejärven vuossa

      On aallot nukkuneet,

      Ja väreet Tuomiossa

      On tyyten tauonneet.

      Tän seudun syvää rauhaa

      Ken hennois hämmentää?

      Vaan rastasparvi laulaa

      Ja peippo visertää.

      Kas Jyväsjärven pintaa

      Nuo purret kiitelee;

      Ne varmaan ennen iltaa

      Nyt kotiin rientelee.

      Ja höyrylaivat lentää

      Jo päässä Päijänteen;

      Ne piakkohon entää

      Äijälän salmehen.

      Ja kaupunki tuo sievä

      On tulevaisuuden.

      Se kansan viel on vievä

      Luo valon aarteiden.

      Tääll' oivat miehet loipi

      Tiedolle alttarin,

      Ja monet järjet juopi

      Lähteestä Mimerin.

      Näin runsaast suloisuutta

      On isänmaassamme.

      Se hartautta uutta

      Luo vastuksissamme.

      Oi, kuinka tunteet vaihtuu

      Näit' ajatellessa!

      Pois kaikki huolet haihtuu

      Jo luonnon helmassa.

      Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?

      Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?

      Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;

      Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.

      Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,

      Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.

      Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on

      Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.

      Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,

      Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.

      Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!

      Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.

      Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;

      Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.

      Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.

      Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.

      Oil aika, jolloin riemusta

      Löi rintani: "tik, tak".

      Ma lasna juoksin; povesta

      Vaan kuului näin: "tik, tak."

      Kun äidin helmaan uinahdin,

      Löi sydän hiljaa: "tik."

      Ja leikkimään kun havahdin:

      "Tik,