Runoelmia 1. Brummer F. F.

      On syksy taasen tullunna,

      Ja nurmi surkastuu.

      Pois pääskykin on muuttanna,

      Ja koivu kellastuu.

      Sen lehdistä viel' altisna

      On toiset liehumaan,

      Vaan toiset vartoo, valmisna

      Jo mullaks muuttumaan.

      Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo,

      Ne puusta irroittaa.

      Ei kastetta ne enään juo,

      Vaan haudan maassa saa.

      Ja mullaksikin muuttuen

      Nuo eivät siksi jää.

      Ne luontoa vaan vaihtaen

      Taas henkiin heräjää.

      Ma muistan, tuota tarkastain,

      Myös ihmiselämää.

      Noin nuoret, vanhat, rinnattain

      Tääll' hetken viivähtää.

      Ja lehden lailla, riemuiten,

      Ne pyrkii liehumaan.

      Kun syksy saapuu, riutuen,

      Jo muuttaa Tuonelaan.

      Näin syksyn koivu muistuttaa

      Vaan katoovaisuutta;

      Mut lehti mieleen johdattaa

      Myös uutta eloa.

      Mistä laulais poika parka.

      Pieni pilpattelisi?

      Itsestänsä ku on arka,

      Moni vielä moittisi.

      Toiset on jo laulellunna

      Maan ja taivaan, tähdet, kuun;

      Saaret, salmet sanellunna.

      Niityt, nurmet, luonnon muun.

      Kyllä tiedän mistä laulan:

      Simasuu on Selmalla.

      Tiedän immen kenokaulan

      Tyynen lammin rannalla.

      Laulan sentään itsekseni,

      Ettei kukaan kuulisi,

      Eikä Selmaa omakseni

      Toivovan mun luulisi.

      Kukka, tulehduttuasi,

      Miks on pukuis haalea?

      Nuorna, juuri noustuasi,

      Miks' oot raukka vaalea?

      Eikö luonnon varastossa

      Osaksesi ollutkaan

      Juhla vaippaa? Katvistossa

      Loistavaks et tullutkaan.

      Oisit nähnyt siskojasi

      Kesäpäivän paisteessa;

      Korskuvia heimojasi

      Nurmivierun laiteessa!

      Vaan sa ootkin syksyn lapsi

      Härmähelmein kastama;

      Karmotuulten armahaksi

      Emintimän hoitama.

      Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä

      Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.

      Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin,

      Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.

      Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää,

      Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.

      Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin;

      Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.

      Kullastain minä lauleskelen – mistä sitten muista?

      Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.

      Kanttori se selittelee

      Tarkoin taivaan tähdetkin;

      Maiksi niitä nimittelee,

      Auringoiks ja kuiksikin.

      Eiköhän ne vainen liene

      Autuaitten sieluja,

      Joita Luoja luokseen viene

      Nauttiin taivaan riemuja.

      Salli, Herra, Annisikin

      Puhdasna vaan säilyä,

      Että kerran taivaallakin

      Kirkasna saan säihkyä.

      Sammunut on taivahalla

      Lännen rusko. Rastaskin

      Vaijennut on. Siiven alla

      Pää jo nukkuu pääskykin.

      Nukkuos myös kultani!

      Suojatkoon sua Herrani.

      Nurmen kukka nuokkuellen

      Silmän pienen ummistaa.

      Lammin laine uupuellen

      Öisen hetken uinahtaa.

      Nukkuos vaan kultani!

      Valveilla on lempeni.

      Armanani tahdon heittää

      Unelmihin autuuden.

      Siivillänsä sua peittää

      Enkel viattomuuden.

      Nukkuos vaan kultani!

      Vaiti, vaiti, lauluni.

      Kotimaass' on oiva olla,

      Armas aikaella,

      Kenpä merten tuolla puolla

      Tahtois elostella?

      Kotimaass' on immet sorjat,

      Kainot lempiväiset.

      Miesten kädet työhön norjat,

      Kasvot vereväiset.

      Koivu kotikankahailla

      On myös herttaisempi,

      Kuin on palmut muilla mailla:

      Se on ujoisempi.

      Täällä autuaamp' on huolla

      Riemuissaankin olla.

      Kotimaass' on kaunis kuolla

      Elon ehtoholla.