.
ja kasvistarhansa elättivät hänet yhä paremmin. Mutta muutamien vuosien kuluttua alettiin huhuta, että hän äitinsä kuolemasta asti oli istunut joka ilta yksinään ja juonut päihdyksiin asti whiskytotia. Jos tahdottiin tietää, oliko se totta, tarvitsi vain mennä sinne ylös hiukan ennen yhdeksää, sillä silloin hän säännöllisesti kävi levolle. Ja sen tekikin yksi ja toinen. Niin, se oli ihan totta; kello puoli yhdeksältä hän oli tukkihumalassa. Hän ei kyennyt kunnolleen puhumaan, mutta itki herkästi.
Tämän sai "vanha" pastori Green kuulla; jo silloin nuorena miehenä mainittiin häntä näet "vanhaksi", sillä hän oli erään kamalan tapauksen johdosta menettänyt tukkansa värin. Pastori Green oli niitä, jotka Norjassa ensimmäisinä esiintyivät juopumusta vastaan, – niitä, jotka olivat pyhittäneet elämänsä tähän työhön.
Hänen pääperiaatteensa oli ja on, ettei hyödytä saarnata juoppoutta vastaan muulla kuin tosiseikoilla ja toiminnalla ja että on turha ajatella käännyttää jotakuta juoppoa tietämättä syytä, miksi hän ryyppää. On aina joku syy, ja siitä voidaan juoppous pysähdyttää, ellei se ole liian syvästi periytynyttä tai liian pitkälle kehittynyt tapa. Hän meni Konrad Kurtin luo ja pakisi hänen kanssaan siksi, kunnes sai kuulla, että Konrad Kurt oli ollut suhteissa sen puutarhurin vaimoon, jonka luona hän oli Englannissa ollut opissa. Tämän kanssa oli Kurtilla lapsi. Nainen oli sitten kuollut samaan aikaan kuin Kurtin äiti. Hirveätä oli ollut pettää miestä. "Mutta he eivät olleet voineet sitä auttaa." Ja sitten hän itki. Poika, jonka he olivat saaneet, – oi, vilkkaampaa ei ollut maan päällä syntynyt. Päihtynyt nyyhki kaipuusta ja syytteli itseänsä hurjin sadatuksin.
Green koetti saada häntä matkalle pyytämään syntiänsä anteeksi puutarhurilta ja ottamaan pojan mukaansa kotiin, mutta siihen oli Konrad Kurt liiaksi pelkuri. Ja lopulta kävi niin, että Greenin täytyi kääntyä muiden puoleen, ja eräänä kesäiltana hän asteli pitkän, tummatukkaisen, kaksitoistavuotiaan pojan kanssa ylös "Kartanoon" ja kysyi Kurtia, joka oli vielä kasvistarhassa. Ja kannatti katsella, miten Konrad Kurt nousi pystyyn hyödätyslavan äärestä, jota oli maannut kaivelemassa, ja alkoi kaapia multaa käsistään, – ja sitten pysähtyi kesken puuhansa, tuijotti ison lakinlippansa alta Greenistä tummatukkaiseen, pitkään viikariin ja tästä Greeniin ja sitten viimein tunsi nuo pikaiset, tuimat silmät, leveähkön nenän ja hänen laihat kasvonsa! Tietämättään hän puhui englantia. "I beg pardon; but this lad – ?" Hän ei päässyt pitemmälle… Greenin täytyi sen vuoksi jatkaa; kyllä, hänen poikansa se oli.
Sinä iltana Kurt unohti asettaa whiskypullon esille. Ja kun hän seuraavana kertana aikoi ottaa sen, otti poika pullon ja paiskasi sen ulos avoimesta ikkunasta kiveen; se heitto osui paikalleen, ja lasi ja sokeriastia ja teelusikka seurasivat perässä, – oivallisesti tähdättyinä. Pastori Green oli pyytänyt häntä pitämään silmällä, milloin isä ottaisi esille whiskypullonsa, ja silloin huolehtimaan siitä, että saisi sen häneltä. Tällä lailla sen tehtävän suoritti poika.
Isä seisoi häneen tuijotellen, – kunnes puhkesi hillittömään nauruun.
2
Nero
Milloinkaan ei ole kukaan varmemmin uskonut poikaansa neroksi kuin Konrad Kurt uskoi. Siitä puhumattakaan, että poika oli aimo kasvitieteilijä ja tunsi puutarhuritaidon salaisuudet, ei kartanossa ollut ainoatakaan tehtävää, navetasta keittiöön asti, mitä hän ei pian osannut. Sen näki, että hänet oli kasvatettu kartanolla puutarhurien, keittiö- ja navettaväen parissa, mutta että hän oli lisäksi saanut hyvää opetusta.
Nyt hänen piti myöskin päästä laivoihin ja veneisiin oppimaan sikäläisiä hommia; hän ei ollut koskaan ennen oleskellut satamakaupungissa.
Ja kuinka hän oppi norjankielen! Muutamissa viikoissa! Ensiksikin kiroilemaan. Isä oli pakahtua naurusta kuullessaan kaikkia niitä sadatuksia, joita poika heti käytteli naurettavasti ääntäen. Ja kuinka elävästi hän osasi kertoa! Jo ennen, kuin hän kieltäkään taisi, huvitti hän työläisiä kerrassaan tavattomassa määrässä. Hän saattoikin senvuoksi tehdä mitä tahansa kujeita; ne olivat vain hauskoja. Ja kun hän sitten oppi hiukan puhumaan, – mitä hän uskottelikaan heille! Isän riemuna oli hiipiä jonkin tuuhean pensasaidan taakse kuuntelemaan.
Poika jutteli heille, millaista oli Englannin hovissa, missä hän oli ollut paasina. Hän se yhdessä muutamien toverien kanssa aina astui nuoren, viehättävän kuningattaren edellä; takanapäin marssivat sitten kaikki nuo suuret tekotukkaiset. Arvattavasti hän oli nähnyt sellaista teatterissa tai piirrettynä. Ja mitä kamalia sotatapauksia hän olikaan nähnyt Intiassa, ollessaan siellä pikimmältään Englannin kuningattaren saattueessa! – Isä seisoi piilossa ja ihaili värihehkua, jota poika sai kuvailuunsa, vaikka hän ei vielä montakaan sanaa osannut kieltä. Isä pääsi seikkailemaan pojan kertomuksissa. Hän ei enää juonut whiskytotia, vaan päihdytti itsensä pojastaan. Nero kerrassaan! oi, mikä verraton nero!
Kasvistarhasta piti alituiseen häätää kissoja, joita hiipi läheisestä kaupungista linnunpyyntiin. Eräänä päivänä oli John – se oli nuorimman herra Kurtin nimi – saanut käsiinsä erään pahimpia linnustajia, ja hän päätti, että murhaaja naulittaisiin elävältä ristiin. Kun päivätyöläisistä, nuorimmistakaan, ei kukaan tahtonut olla tässä mukana, sulki hän kissan talteen ja antoi sille runsaasti syötävää siksi aikaa, kun itse kävi satamasta noutamassa pari joutopoikaa. Pian kuuli isä sellaista riemun rähäkkää, että hänen täytyi lähteä katsomaan, mistä oli kysymys, varsinkin kun siihen sekaantui vimmattua rääkymistä. Hän tapasi ristiinnaulitsijat hyppimässä intiaanitanssia ristiinnaulitun edessä, – vaivaisen, tallinseinässä sätkivän kissan. Johnin pohjaton ilo esti häntä näkemästä isää. Tämän ensimmäisenä ajatuksena ei sillä kertaa laisinkaan ollut, että hänen poikansa John oli nero. Vaikka – kun hän sitä jälkeenpäin ajatteli, hänen täytyi sentään myöntää, että se oli merkillinen keksintö. Ja työ oli myös hiton hyvin tehty. Sillä on työlästä naulita elävää kissaa seinään.
Mutta kun isä oli eräänä päivänä kieltänyt poikaa menemästä alas satamaan – ilma oli liian peloittava – ja poika tämän palkitakseen kävi käsiksi isän hienoimpaan omenapuuhun, nuoreen hoidokkiin, joka ensi kertaa kantoi hedelmää ja jonka juuret hän nyt sahasi poikki, yhden kerrallaan, levittäen jälleen mullan niiden yli, – silloin ei isä joutunut ihastuksiinsa työn taidokkuudesta, ei keksinnön sukkeluutta siunaillut. Että poika oli nero, senkin hän unohti, – unohti siinä määrin, että sisällä työhuoneessaan puhutteli häntä ihan verekseltään leikattu ja hyvin oksittu koivunvarpu kourassa.
Poika ei aavistanut, ei voinut käsittää, että isä hutkisi häntä. Kun tuo kerrassaan uskomaton, tuiki mahdoton kuitenkin tapahtui, – silloin oli poika, kasvot mielipuolisen pelon vääristäminä, yhdellä hyppäyksellä ovessa. Isäkin oli notkea ja reipas ja syöksähti hänen niskaansa kuin vimmainen leopardi. Hän iski pojan permantoon, hän huiteli tosiaan villin mielihalun kannustamana. Poika kirkui, rukoili, lupasi, kerjäsi; hän oli polvillaan, kieri, sätki, hyppeli pystyyn ja heittelehti pitkäkseen. Silmät pullistuivat päästä, kirkaukset muuttuivat yksitoikkoiseksi, älyttömäksi ulinaksi, kasvot olivat ihan sinisinä. Kaikki piiat, rengit, työläiset hyökkäsivät ulkokäytävästä, riuhtaisivat ovet auki. Isä raivostui keskeytyksestä, säntäsi toiselle ovelle ja hosui siellä seisovia, sitten toiselle sivaltelemaan sieltäkin pyrkijöitä, – hän oli yhtä mieletön kuin poikakin. Mutta tämä oli sillävälin pelastautunut.
Tuntia myöhemmin hän oli ulkona puutarharenkien keskessä. Ja silloin ei ollut kiltimpää, nöyrempää, nopsempaa, reippaampaa poikaa kuin John Kurt. Hän autteli milloin toista, milloin toista suostuttelevia, näppäriä sanoja puhellen. Ja sitten hän innostui kertomaan kaikista Gibraltarin uloimman kärjen apinoista; hei, siellä ihan vilisee apinoita, ne seisoskelevat siellä tähystämässä Afrikkaa. Hän matki niitä, leiskui, oli utelias, hylätty, peloissaan, kärväs, iljettävä kuten ne. Oli selvää, että hän oli nähnyt apinoita, joskaan ei juuri Gibraltarilla.
Isä oli kävellyt lähistölle ja rattoisuuden kuullessaan kätkeytyi