Kristityn vaellus. John Bunyan
lokaista tietä, häntä kovasti kiusasi sanomaan lätäköille: "muutu kuivaksi", ja kuiville kohdille: "muutu lätäköksi". Siinä oli oleva hänen uskonsa koetuskivi! Vuoroin häntä taas vaivasi tuo ratkaisematon kysymys, kuuluuko hän valittujen joukkoon. "Ja ellei, kuinkas sitten?" Turhaahan silloin on kaikki pyrintö ja ponnistus.
Hämäryys alkoi vähitellen hälvetä siitä pitäin kuin hän sai käsiinsä erään vanhan kappaleen Lutherin Galatalais-epistolaa, "niin vanhan", sanoo Bunyan, "että lehdet kosketeltaessa tuskin enää koossa pysyivät". Se oli "niinkuin hänen omasta sydämestänsä lähtenyt". Mutta yhä vieläkin painoi vaeltajan harteita taakka. Samassa kuin valo alkoi sarastella, samassa kiusauksiakin karttui. Kaikkialla, kesken töitä, puheita, aterialla ollessa, vuoteella viruessa, – myötäänsä vaivasivat häntä kaikenlaiset epäilykset ja kieltämykset, kunnes hän oli niin nääntynyt näissä raastavissa kamppailuissa, että alkoi pitää itseänsä vihdoin Esauna, joka on myönyt himoruokaan esikois-oikeutensa, Judaksena, joka on myönyt Vapahtajansa.
Puolenkolmatta ajast'aikaa kesti vielä, ennenkuin Raamattu ilmeni hänelle yhtenäisenä, ilmoitettuna sanana, jossa eri kohdat täydentävät ja selittävät toisiansa. Kristus ja yksistään Hän ihmisen vanhurskautena, – se hänelle selvisi, ja silloin pilvet hälvenivät, silloin kiusaukset enää maininkina huojuivat hänen allansa. "Raju-ilma oli mennyt ohitse; muutamia pisaroita tipahteli enää." Silloin hän – niinkuin hänen Kristittynsäkin – saapui ristin juurelle, ja "silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."
Paljon on täytynyt kärsiä sisällistä tuskaa ja paljon täytynyt tuntea sanomatonta riemua sen miehen, joka sittemmin piirsi tuon raamatun-omaisesti yksinkertaisen ja samalla niin valtavan kuvan: "Silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."
Näin hän sitten, lohdutettuna ja rohkein mielin, lähtee vaeltamaan ylös "Vastuksien mäkeä", kulkee "jalopeurain ohitse" ja saapuu "Komean linnaan". Nyt hän muodollisestikin liittyy jäseneksi Giffordin – hänen Evankelistansa juurikuvan – baptisti-seurakuntaan. Siihen kuuluivat ne hurskaat vaimotkin, jotka ensin olivat avanneet hänen silmänsä, ja jotka sittemmin esiintyvät Komean linnan herttaisina emäntinä. Näinä aikoina – suunnilleen v. 1655 – alkoi hänen saarnatoimensa Giffordin apulaisena. Gifford kuoli 1656, ja seuraavana vuonna valitsi seurakunta johtajakseen "veli Bunyanin". Entistä käsityötään hylkäämättä, hän kierteli ympäri, sanaa saarnaten, ja pian oli maine hänen voimallisista saarnoistansa levinnyt laajalle. Mutta levoton oli aika; kiihkoileva into vallitsi uskonnollisellakin alalla. Toisin uskovia moitittiin, tuomittiin, jopa vainottiinkin. Vihamiehiä karttui tietysti Bunyanillekin. Julkisia syytöksiä virastojen edessä ja salaisia parjauksia jos jonkinlaisista paheista sai hän kestää. Selittämättömäksi jää, mitenkä hän vielä tällä erää pääsi joutumasta vainoojainsa uhriksi.
Englannissa oli tällä välin ollut rauhattomia aikoja. Kaarlo I oli käynyt ankaraa taistelua parlamenttinsa kanssa kuninkaan vallasta. Taistelu oli kiihtynyt ilmeiseksi sodaksi, jossa Bunyankin oli ollut osallisena, ja päättynyt vihdoin parlamentin voittoon ja kuninkaan mestaukseen (1649). Kaksi jättiläistä oli siinä kamppaillut keskenänsä: yhä rajattomampaa valtaa tavoitteleva kuninkuus ja yhä rajoittavampaan valtaan pyrkivä vapaa kansa. Ja vielä kauan edelleenkin oli tätä taistelua kestävä.
Näihin valtiollisiin vaikuttimiin liittyi erottamattomasti uskonnollisiakin, – jos ylipäänsä näitä vaikuttimia kansain vaiheissa ensinkään käy toisistaan erottaminen. – Toisella puolen seisoi juurensa syvälle laskenut protestanttisuus, toisella Roomaa lähentelevä episkopaalinen valtiokirkko. Vankeutta, häpeällisiä rangaistuksia, taloudelliseen perikatoon saattavia sakkoja tuli niitten osalle, jotka rahtusenkaan poikkesivat valtiokirkosta. Tämä kiihoitti puritaanien jo ennestään suurta vakavamielisyyttä ja ankaruutta, ja ne verivirrat, joita protektoraatinkin aikana vuosi, olivat puritaanien mielestä Jumalan tuomioitten täytäntöä.
Cromwellin rautainen sotilashallitus oli suunnannut mielipiteet toisaanne. Protektoraatissa kummitteli itsevaltiuden hirvittävä haahmo, ja niin kutsuttiin kuninkaaksi Kaarlo II. Hän oli, niin luultiin, saattava voimaan perustuslaillisen kuninkuuden. Kansan riemuitessa tämä uusi hallitsija, tämä onnellisen ajan toivottu alkaja, saapui Lontoosen toukokuussa 1660.
Jo ennen maahantuloansa hän oli antanut Englannin kansalle julistuksen, jonka mukaan ei kukaan ole tuleva häirityksi tai syytteesen asetetuksi valtiokirkosta eriäväin mielipiteittensä vuoksi, elleihän niistä ole valtakunnan turvallisuudelle vaaraa.
Näin oli kuulunut kuninkaan julistus, mutta jo seuraavasta vuodesta ruveten alkoi kuningasmieliseltä parlamentilta ilmestyä säädöksiä, jotka oli tähdätty juuri dissentereitä, s.o. toisin ajattelevia, vastaan. Jo toukokuussa 1662 vahvisti kuningas parlamentin säätämän Act of uniformity'n, yhdenmukaisuuden asetuksen, josta oli seurauksena 2000:n presbyteriläisen papin erottaminen virasta. Vuonna 1664 julaistiin Conventicle act. kokouslaki, jonka mukaan dissenterien uskonnollisissa kokouksissa ei saanut olla läsnä muuta kuin 5 henkeä enintänsä. Nämä olivat syviä iskuja nonconformisteille (yhdensuuntaisuuteen taipumattomille). Ken suinkin kykeni, pakeni Alankomaihin tai Amerikaan. Vankihuoneet olivat täynnään jumalisia, sivistyneitä miehiä. Nuoria ja vanhoja, sairaita ja terveitä sullottiin yhteen kehnojen pahantekijäin kanssa. Pelkästään kväkareita oli vankihuoneissa lähes 8000 henkeä. Bedfordin vankilaan pantiin kerran 60 noncondoemiatia siitä syystä, että olivat pitäneet hartauskokousta.
Kuninkaan ja parlamentin väli oli nyt sangen hyvä, mutta sitä ei kovin pitkälle riittänyt. Kuningas oli näennäisesti, asiain pakosta, taipunut parlamentin tahtoa noudattamaan, mutta salassa hän teki Franskan ja Espanjan kanssa sopimuksia, joitten tarkoituksena oli kuninkaan vallan yhä suurempi riippumattomuus parlamentista ja katolisen uskon yhä laajempi valtaan pääseminen Englannissa. Parlamentti myönsi varoja kuninkaan onnistumattomia sotaretkiä varten, mutta alkoi vähitellen kyllästyä niihin. Samaan aikaan rupesi liikkumaan huhuja kuninkaan salaisista aikeista. Ne paljastuivatkin indulgensi-julistuksessa (1672), joka päästi katolisten kädet vapaiksi. Kuninkaan täytyi peruuttaa se ja lisäksi vahvistaa n.s. valalaki, jonka mukaan sota- ja siviliviroissa ei suvaittu ketään muita kuin valtiokirkon opin tunnustajia. Kuninkaan ja häntä kannatelleen parlamentin välillä näin puhjennut eripuraisuus ei päässytkään enää tasoittumaan, vaan päin vastoin kiihtyi kiihtymistänsä, kuningas kun yhä vehkeili parlamentin seljän takana. Ruvettiin vainuamaan suurta, paavilaismielistä salaliittoa. Kuninkaan veli oli julkisesti kääntynyt katolin-uskoon, ja kun sitten äkkiä levisi huhu, perätön tosin, että paavilaiset aikovat sytyttää tuleen koko Lontoon kaupungin, surmata yhtenä päivänä kaikki protestantit, ja että franskalainen sotajoukko piakkoin hyökkää maahan ja saattaa koko kuningaskunnan katolisuuden ikeen alle, silloin kansa tarttui aseisin ja pakotti kuninkaan ajamaan kaikki katoliset Lontoosta. Kun parlamentti vihdoin meni liian pitkälle, vaatien, että lailliselta perintöruhtinaalta, Jaakolta, kiellettäisiin perimys-oikeus kruunuun, niin kuningas hajoitti parlamentin v. 1679.
Jonkun ajan perästä alkoi parlamentissa uusia virtauksia päästä vallalle. Kuningasmielinen tory-puolue sai johdon. Samalla kasvoi vaino ja sorto dissentereitä kohtaan. Vastustuspuolueessa syntyi salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, mutta saatiin ilmi, ja siitä päinvastoin puolue itse sai surman-iskunsa.
Kaarlo II kuoli 1685 ja hänen veljensä Jaakko II nousi valta-istuimelle, lujempana vallassa kuin veljensä konsanaan oli ollut. Mutta Jaakko II oli katolinen. Hänen lyhyt hallitus-aikansa alkoi jo lyödä katolisuuden leimaa kaikkialle. Taistelu virisi entistä kiivaammaksi, kunnes kuuluisa vallankumous (marraskuuta 1688 helmikuuhun 1689) teki siitä lopun, ja Wilhelm, Oranian prinssi, nousi maalle Lontoossa.
Mutta missä oli tällä välin ollut ystävämme John Bunyan?
Hän oli istunut vankeudessa 12 ajast'aikaa.
Hän, tuo aikaisimmasta lapsuudestaan sisällisiä taisteluita kestänyt, ulkonaisten levottomuuksien pyörteessä liikkunut ja niitten karkaisema mies, ei ollut vielä kovaa kouluansa loppuun käynyt. Pyörre oli viskaava hänet uusiin oloihin. Niissä hänen loppumaton mielikuvituksensa, kaukana ulkopuolisista myrskyistä, oli veistävä marmoriin kuvia, joita ei ajankaan hammas murenna.
Hän