Kuninkaan toverit. Charles Deslys
on matkaasi varten."
Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä ja kaasi ne runoilijan käteen.
– "Hyvä Jumala!" tämä huudahti, "nyt on syytä hankkiakseni vihdoin kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"
– "Ota tämä", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle … jota sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen porvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias … mutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi sinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia… Ja, muista minun sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."
– "Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän Majesteettinne etu sen vaatii."
– "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata herrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."
– "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa ystäväni Martti Troussecaille vielä olisi elossa!"
– "Mitä hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme pääasiallisesti juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden. Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi."
– "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "minä saan siis koko pitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki kuninkaan lähettiläälle!"
– "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole vielä niin pitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja ennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä nä'yt osaavan."
– "Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin liukkaita kieliä on kuin Pariisissa?"
– "Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet. Burgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja käytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä."
– "Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään monenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen ei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin sitten joudun?"
– "Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin palkitsen. Paina se mieleesi."
– "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"
– "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä, niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva … mutta älä milloinkaan aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa: ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta. Olethan sanonut minua rakastavasi … ja Ranskan maata myöskin?"
– "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."
– "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea … että käyt tekemään palvelusta heille kumpaisellekin … että varomaton työ sinun puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"
– "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse, minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka lähden?"
– "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee sanotuksi meidän kesken … ja että kuulut minulle viimeiseen hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."
– "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän, enkä enää oman itseni."
– "Vanno!"
Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.
Villon lausui vaaditun valan.
– "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan, sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista vihamiehistäni … sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"
Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:
– "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."
– "Kuinka? Mikä ihminen?"
– "Eräs nainen."
– "Mikä nainen?"
– "Se on minun salaisuuteni."
– "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, – minulle, kuninkaallesi?"
– "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme … ja sinne minäkin toivon."
Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen sydämmensä oli esiin loihtinut.
Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän lausui:
– "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."
– "Sovittu asia, sire … ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua taistelukentälle?"
– "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.
– "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."
– "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut karkuriksi."
– "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan…"
– "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"
– "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi… Jumalan haltuun!"
Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.
– "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"
– "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut puhdistaa. Se on kuin