Baskervillen koira. Doyle Arthur Conan
hän kävi kerran tervehtimässä sir Charlesia. Hän on arvokkaan näkönen, hurskas mies. Muistan hyvin, että hän kieltäytyi vastaanottamasta elinkorkoa, jota sir Charles innokkaasti hänelle tarjosi."
"Ja tämä vaatimaton mieskö perisi sir Charlesin omaisuuden?"
"Hän perisi tilan, joka on sukukartano, ja hän perisi myöskin rahat, ellei nykyinen omistaja, joka luonnollisesti tekee niille, minkä tahtoo, olisi toisin määrännyt."
"Oletteko tehnyt testamenttinne, sir Henry?"
"En, herra Holmes, en ole. Minulla ei ole ollut aikaa siihen, sillä vasta eilen sain kuulla, kuinka asiat ovat. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että rahojen on jouduttava sille, jolle arvonimi ja tilakin. Se oli setävainajani mielipide. Kuinka voisi omistaja elvyttää suvun entisen suuruuden, ellei hänellä ole rahaa tilan ylläpitämiseksi? Talo, maa ja rahat saavat kuulua yhteen."
"Aivan oikein. Olen samaa mieltä kuin te, sir Henry, ja viisainta on, että viipymättä matkustatte Devonshireen. Ainoastaan yhden neuvon antaisin teille. Te ette saa missään tapauksessa lähteä sinne yksin."
"Tohtori Mortimer palaa sinne minun mukanani."
"Mutta tohtori Mortimerilla on sairaansa hoidettavanaan, ja hän asuu usean englannin penikulman päässä teistä. Parhaimmallakaan tahdolla maailmassa ei hän voisi auttaa teitä. Ei, sir Henry, teidän täytyy ottaa mukaanne joku luotettava mies, joka aina voi olla teidän läheisyydessänne."
"Onkohan mahdollista, että te itse, herra Holmes, voisitte seurata minua?"
"Jos asiat kärjistyisivät, koettaisin itse saapua, mutta ymmärrättehän, että minun nykyään, kun minun neuvoani alituiseen kysytään sekä suullisesti että kirjeellisesti joka taholta, on aivan mahdoton epämääräiseksi ajaksi poistua Lontoosta. Juuri tätäkin nykyä uhkaa muuan rahankiristäjä yhtä Englannin etevimmistä nimistä häpeällä, ja minä yksin voin torjua uhkaavan häväistysjutun. Huomaatte siitäkin, että minun on aivan mahdoton lähteä Dartmooriin."
"Ettekö voi suosittaa ketään muuta?"
Holmes laski kätensä minun käsivarrelleni.
"Jos ystäväni tahtoisi seurata teitä, niin ei kukaan voisi olla teille niin suurena apuna vaikeina hetkinä. Minä sanon sen täydellä vakaumuksella."
Ehdotus tuli aivan odottamatta, mutta ennenkuin ehdin vastata, oli Baskerville tarttunut käteeni ja puristi sitä sydämellisesti.
"Siinä tekisitte ystävän työn, tohtori Watson", sanoi hän. "Te näette kuinka laitani on, ja tiedätte melkein yhtä paljon asiasta kuin minä itse. Jos tahdotte seurata minua Baskerville Halliin ja auttaa minua vaikeuksissa, niin en sitä koskaan unohda."
Tilaisuudet outoihin seikkailuihin ovat aina olleet minulle houkuttelevia, ja Holmesin sanat minua imartelivat yhtä paljon kuin se into, jolla sir Henry otti vastaan tämän ehdotuksen.
"Tulen mielelläni", sanoin minä. "En todellakaan tiedä, kuinka voisin aikaani paremmin käyttää."
"Ja sinä ilmotat minulle kaikki tarkkaan", sanoi Holmes. "Kun ratkaiseva hetki saapuu, ja sen täytyy saapua, niin minä sanon sinulle, kuinka sinun on menetteleminen. Lauantaina on luultavasti kaikki valmiina lähtöä varten?"
"Sopiiko se tohtori Watsonille?"
"Kyllä."
"Siis kohtaamme me toisemme, ellei mitään odottamatonta tapahdu, lauantaina kello 10:30 Paddington-asemalla."
Olimme nousseet ylös lähteäksemme, kun Baskerville huudahti ilosta, hyökkäsi erääseen nurkkaan ja veti kaapin alta esiin ruskean saappaan.
"Kas tässä se on!" huudahti hän.
"Toivokaamme, että kaikki teidän vaikeutenne yhtä helposti selviävät!" sanoi Sherlock Holmes.
"Mutta se on kovin kummallista", huomautti tohtori Mortimer. "Ennen ateriaa hain joka paikan tässä huoneessa."
"Ja sen tein minäkin", sanoi Baskerville, "joka ainoan tuuman minä tarkastin."
"Ja silloin ei saapasta täällä ollut."
"Siinä tapauksessa on tarjoilija luultavasti tuonut sen tänne meidän syödessämme."
Saksalainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut tietävänsä mitään asiasta, joka pysyi selittämättömänä. Siten oli vielä yksi salaperäinen tapaus liittynyt useihin entisiin samankaltaisiin, vaikka näennäisesti arvottomiin seikkoihin, jotka olivat niin tiheään toisiaan seuranneet. Lukuunottamatta kamalaa kertomusta sir Charlesin kuolemasta, oli viime päivinä sattunut jakso selittämättömiä tapauksia: ensin tuo painettu kirje, sitten mustapartainen urkkija vaunuissa, sitten uuden ruskean saappaan katoaminen, sitten sama kohtalo vanhalle mustalle saappaalle ja viimeksi edellisen löytyminen. Holmes istui äänettömänä minun rinnallani ajaessamme takasin Baker Streetille, ja hänen rypistetyt kulmakarvansa ja kasvojen terävä ilme ilmottivat minulle, että hän, niinkuin minäkin, koetti sommitella niitä puitteita, joiden sisään kaikki nämä näennäisesti hajanaiset seikat sopisivat. Koko iltapäivän ja myöhäiseen iltaan istui hän ajatuksissaan.
Vähän ennen päivällistä tuotiin meille kaksi sähkösanomaa. Ensimmäinen kuului:
"Olen juuri saanut tietää, että Barrymore on Baskerville Hallissa.
– Baskerville."
Toinen: "Määräyksen mukaan olen käynyt kolmessa-kolmatta hotellissa, mutta ikäväkseni en ole löytänyt sellaista Timesin lehteä, josta olisi jotain leikattu – Cartwright."
"Siinä katkesi kaksi lankaa, Watson. Ei mikään ole niin kiihottavaa kuin sellainen tapaus, jossa kaikki käy päinvastoin kuin on laskenut. Meidän täytyy koettaa vainuta uusia jälkiä."
"Vielä on jäljellä ajuri, joka kuljetti urkkijaa."
"Aivan oikein. Minä olen sähkösanomalla kysynyt ajuriasemalta hänen nimeänsä ja asuntoansa. Mahdollisesti on vastaus jo saapunut."
Kellon soiminen kuitenkin ennusti parempaa kuin sähkösanomavastausta, sillä ovi aukeni ja sisään astui päivettynyt henkilö, joka luultavasti oli juuri kysymyksessä oleva mies.
"Pääkonttorista on minulle ilmoitettu, että joku herra, joka asuu täällä, on kysynyt numeroa 2,704", sanoi hän. "Seitsemän vuotta olen ajanut vaunujani antamatta aihetta valituksiin, ja nyt tulen tänne suoraan ajuriasemalta kysymään, mitä teillä on moittimista."
"Minulla ei ole pienintäkään moittimisen syytä teitä vastaan, ystäväni", sanoi Holmes. "Päinvastoin annan teille puolen sovereigniä, jos suoraan ja selvästi vastaatte minun kysymyksiini."
"Kas sepä on onnen potkaus tänä päivänä", sanoi ajuri vetäen suunsa leveään nauruun. "Mitä herra sitten tahtoi kysyä?"
"Sanokaa minulle ensin nimenne ja osoitteenne, jos niin sattuisi, että tahtoisin puhutella teitä useammin kuin kerran."
"John Clayton on nimeni, ja osoitteeni Turpey Street 3, the Borough.
Minun vaununi ovat Shipleyn Yardilta Waterloo-aseman läheltä."
Sherlock Holmes kirjoitti kaiken tämän muistiin.
"Kertokaa nyt, Clayton, kaikki, mitä tiedätte siitä herrasta, joka istui vaunuissanne pitäen silmällä, mitä tapahtui tämän talon edessä kello kymmenen aamupäivällä, ja joka sitten ajoi kahden herran perässä pitkin Regent Streetiä."
Mies näytti kummastuvan ja joutuvan hieman hämilleen. "Ei tunnu maksavan vaivaa minun puhua", sanoi hän, "sillä tehän jo tiedätte, minkä minäkin. Asia on niin, että tuo herra sanoi olevansa salapoliisi, ja että minä en saisi puhua hänestä kenellekään."
"Niin, mutta nyt sanon teille ystävällisesti, että on kysymys hyvinkin vakavasta asiasta, ja että teille voi tulla ikävyyksiä, jos koetatte salata jotain. Te sanotte tuon miehen väittäneen olevansa salapoliisi?"
"Niin hän sanoi."
"Koska hän sen sanoi?"
"Jättäessään