Uusi aika: Romaani. Alkio Santeri
uteliaisuus. Kolmantena iltana kun nikkaroitiin tuli sinne niin paljo väkeä, ettei jalka tahtonut jakaapua. Suurin osa ei kuitenkaan tahtonut ajatellakaan muuta työtä kuin poltella paperossia ja kädet taskuissa istua päältäkatsojina. Toiset taas tahtoivat töikseen tyrkkiä ja vääntää toisten tyhjäntoimittajain kera.
Kanteleisen täytyi ottaa komentava ryhti. Kukaan ei saanut polttaa eikä ollenkaan riehua ja vääntää. Työtä tarjottiin kaikille. Ken ei muuta voinut, sai käydä kylästä aineksia keräilemässä. Niskoittelijat alkoivat näyttää luontoaan. He olivat täällä aina saaneet olla vapaina eivätkä aikoisi nytkään ketään ujostella. Jos joku meinaisi sellaista, niin he pian suuttuisivat. Eivätkä he ainakaan tätä opettaja-poikasta viitsisi pakosta totella.
Kun tämä ajatustapa alkoi puhjeta teoiksi ja sanoiksi, nostivat työssäahertavat heti sotaäänen ja ilmoittivat kohlivin sanoin menevänsä omavelkaiseen takuuseen siitä, mitä opettaja oli sanonut. Ja joka ei usko, sille asia kyllä todistetaan. Tämä vaikutti, että rähinäpojat puikkivat tiehensä, mutta toisia, jotka olivat hiljaisina katselleet, ryhtyi töihin.
Ilta illalta kasvoi työinto. Moni poika pyyhkiessään hikeä otsaltaan nauroi, että hän hikoilee aivan kuin hyppylattialla. Monen työtaito oli heikko, mutta opettajan innokas ohjaus heitä rohkaisi siihen määrään, että syntyi oikein tosiyrityksiä.
Kanteleinen oli laatinut piirustuksia pöytiä, tuoleja ja penkkejä varten, kaikki suoraa, lujaa mallia. Mitä enemmän työ edistyi ja onnistumisen mahdollisuus alkoi näyttää varmalta, sitä suurempi työnilo valtasi mielet. Iltasin ei tahdottu ehtiä ollenkaan poislähteä. Mutta Kanteleisen täytyi katsoa, etteivät saisi kylässä ruveta valittamaan sitä, että seurahuoneella rehkitään yöt, niin ettei sitte aamulla tahdo jaloilleen saada.
Poikain työillat nuorisoseuratalolla alkoivat pian herättää kylässä yleistä huomiota. Tuntui kuin koko Jokirannan yleinen mielipide olisi tämän johdosta värähtänyt. Mitähän ne nyt oikein siellä meinaavat? kysyttiin ja tirkistettiin, kun pimeän läpi loisti ikkunoista tuli, kuului työnpauke, vihellys ja joskus laulukin.
– Mitäkö? joku otti vastatakseen. Pahojatekojaan paikkaavat. Ovat särkeneet penkkinsä ja pöytänsä, niitä ne nyt uusivat. Hän oli ollut katsomassa.
– Saadakseen sitte taas särkeä.
– Ei ne niitä enää särje, kun itse tekevät, vakuutti joku toinen.
– Tämä uusi opettaja kuuluu olevan mukava. Se niitä nyt komentaa.
– Kuuluu olevankin vain torpan poika.
– Ilmankos… Ei suinkaan se sinne renkien ja Jussien joukkoon menisikään, jos olis korkeampia säätyjä.
– Mitä mahtaa siitäkin koulunpidosta tulla, kun opettaja poikajoukoiss' kaiket illat häärää?
– Anna sen häärätä! sanoi edellinen. Ei se hulluinta ole, jos se nuo klopikat saa paremmille tolille kuin mitä ne tässä ovat olleet.
– Enhän minä, toinen oli valmis peruuttamaan. Hän oli sanonut vain.
Kylä odotti melkein henkeä vetämättä. Oltiin niin ymmällä, ettei tietty oikein, pitikö niitä ruveta kehumaan vai haukkumaan. Mutta varmuuden vuoksi talolliset antoivat lautoja ja koivuja. Oli jotain olemassa, joka vakuutti mieliin että oli parempi antaa kuin kieltää. Varsinkin kun muutkin antoivat. Jokirannassa oli jotain sulamistilassa. Sitä ei kukaan huomannut. Se tuli niin valmistamatta. Seurahuoneella kohosi mieliala ilta illan jälkeen. Höylä sai yhä laulavamman äänen, ja kuusipuun kuiva pihkanhaju täytti tuvan aivan kuin parikymmentä vuotta takaperin iltasin, kun vielä oikein puhdetöitä tehtiin. Vanhatkin miehet tulivat jo sieraimiinsa vetämään. Se tuntui niin tutulta ja somalta. Kun kävelivät seurahuoneelta kotiinsa, puhuivat he entisistä ajoista…
VII
Työiltojen jatkuessa kasvoi osanottajain innostus yhtä myötään. Heitä oli kaikkiaan hyvä joukko toistakymmentä. Koivusen Vihtori oli vanhastaan tunnettu puumieheksi. Hän teki pöytää, Varamäen Iikka apulaisenaan. Tämä Iikka oli 17-vuotias poika, renkinä Varamäen nuorella isännällä. Poika oli tekijäsukua. Oli todellakin somaa katsoa, miten tämä pari teki työtä yhdessä. Vihtorilla aina vakaa, juro katse, täynnä itsetietoista sisällistä vakaumusta, joka kaikki pyöri tämän työn ympärillä. Karvalakki oli miehellä syvällä päässä, aivan kuin periaatteen vuoksi sekin, vaikka hiki tippuikin usein pitkin poskipäitä. Iikan lakki lensi usein alotettaessa ensitöiksi naulalle ja silmistä loisti kirkas, hieman vallaton mieli. Näiden silmien loiste sai aina sisäisesti nauttivan, tarkkaavasti hymyilevän ilmeen, kun poika sattui pysähtymään työssään ja katselemaan muutamaa vuotta vanhempaa toveriaan, jolta hänen mielestään työ kävi niin puhtaasti. Heillä näytti olevan hyvät välit. Iikka oli kohottanut Vihtorin esikuvakseen. Tämän puheet otti hän opikseen samoin kuin työntekotaidonkin. Se ei kuitenkaan voinut hillitä vallattoman iloista nuorta poikaa joskus nauramasta, kun sattui huomio kiintymään toverin syvälle päähän painettuun lakkiin, jonka alta kaksi älykästä silmää vaivoin saattoi nähdä ja hiki virtaili valtoinaan.
– Pane se lakki pois, kun sä niin hikoilet, kehotti Iikka joskus.
Toinen silloin sysäsi karvalakkia hieman peremmälle, mutta ei aikonutkaan ottaa pois, ei myöskään sanonut mitään.
Vihtori taas toisinaan pysähtyi katselemaan nuoremman toverinsa höylänlykkäystä, puukon käyttelyä ja kirvesveistosta. Silloin voi hänen totisista silmistään näkyä hymyä ja joutui odottamaan että siellä kielen päällä pyörivä kehumasana putoaisi. Välistä sellainen sana jo livahtikin, mutta useimmiten jotenkin kynityssä ja laihdutetussa asussa. Se saattoi muodostua matkalla pikkuohjeeksikin. Mutta silti ymmärsi Iikan herkkä korva äänensävystä esikuvansa kehuvan ajatuksen. Poika vilautti silmiään, tunsi olevansa kiitoksesta hämillään, mutta kätki sen visusti heräävän kunnianhimonsa taimitarhaan. Tällaisessa tapauksessa aiheutui usein työkalun tarkastus.
– Tuo höylä ei vie puhtaasti! Hän katsoi asiantuntijan tarkkuudella höylänterää, löi sen irti, etsi hiomakiveä vanhan, tottuneen nikkarin vakavalla, hätäilemättömällä tavalla. Sillä aikaa Vihtori alotti taas työnsä. Näin jatkui illasta toiseen. Joskus Iikka suoraan kehäsi Vihtoria. Silloin tämä ärähti.
Myöskin Erkin Sameli oli tekomies. Hän oli ottanut urakakseen muutamia tuoleja. Toverina oli hänelläkin nuorempi poika, jonka osa rajoittui aluksi sarvihöylän vetoon ja vähäarvoisempiin avustuksiin. Työ heiltäkin sujui hyvin. Sameli oli havainnut, että pojalla oli taipumuksia, mutta ettei hän ollut saanut tähän saakka mitään alkuopastusta. Hän rupesi tämän havaittuaan ohjaamaan työtoveriaan, Niilo Mikkonen oli tämän pojan nimi. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa alkoivat nousta innostuksen kera. Kun oli muutamia iltoja oltu koossa, alkoi Niilo olla aina ensimäisenä nuorisoseuratalolla, vaikka hän asui muutamain kilometrien päässä kylän etäisimmässä kolkassa. Tämä herätti jo toisten ikätoverien huomiota. Miten se niin aikaiseen ehtiikin? he toisiltaan kyselivät. Muuan pari juoruili takanapäin, että kun ei Niilon tarvinnut muka tehdä kotona juuri mitään, hän jouti hyvin. Heidän piti tehdä enemmän, uskottelivat. Ei tässä ollut perää. Mutta se oli totta, että Niilon kotona ei ollut höyläpenkki ollut kunnossa niinä vuosina, joina Niilo olisi voinut sen ääressä yritellä. Hän oli sen nähnyt solan orsilla rujona ja jalatonna. Poika ei ollut koskaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta nyt oli hänen sielussaan jotain herännyt. Höyläpenkki veti puoleensa aivan kuin viulukin, jota hän oli viimeaikoina opetellut soittamaan. Ja kun höylä alkoi ottaa eheitä lastuja, valmistumassa oleva tuolinjalka saada määrätyitä muotoja, juuri sellaisia kuin tahdottiin, kuin hän itse tahtoi, valtasi pojan yllättävä, kuohuva iloisen tyydytyksen tunne, aivan kuin olisi jotain hyvin valtaavaa intohimoa kutkutellut. Se häntä seurahuoneelle veti niin aikaisin.
Erkin Samelin luonne oli sellainen, että hän kaipasi aina hieman kehumisia, säilyttääkseen kykynsä innostua. Niilo ei ymmärtänyt tätä. Mutta hän kehuskeli Samelia sisällisen tunteensa kuohuvasta vaatimuksesta, hyvässä uskossa, ilman vähintäkään