Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri
on ollut jonkun viikon raittiusseurassa … siinäkös sekin oli … hih…"
Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."
"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja…"
"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!.."
"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän edessä portailla.
"Tuota isäntä … passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"
"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"
Isäntä puhui kuiskaamalla.
"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa tänne puoli tuoppia, rahalla … ei pyydetäkään velaksi, niin kuin herrat."
"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi … ymmärräthän … siitä on sakko."
"Sakko! No; s – na, eipä sitä sakkoa ennen!.."
"Tuki nyt…" Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.
"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan myymisen, sinä…"
Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden joukkoon.
"Menikö se?" kysyttiin.
"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.
Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:
"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"
Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa. Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.
Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.
Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.
"Älkää nyt isäntä turhia … olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta, lain kunnioitus mielessään, sanomaan:
"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.
* * * * *
Tavalliseen aikaan oli Paljeströmin perhe tänäkin iltana laskeutunut makuulle, isää odottamatta, sillä hän usein viipyi työssään myöhäiseen yöhön.
Perheesen kuului vaimo kolmen lapsen kanssa.
Rauhallisesti nukuttiin pienessä mökissä, ja miksei olisi nukuttu rauhallisesti, koska perheen isä oli hyvä. Miksei voi nukkua rauhassa perhe, jonka tuki ja turva on rauhaisa, kunnollinen isä.
Mestari Paljeström oli viime aikoina ollut semmoiseksi tunnettu, vaikka ei kauan, sillä suuresta juomarista, joka hän oli ollut, oli hän koettanut ruveta itseänsä semmoiseksi muodostamaan, rupeamalla ehdottomasti raittiiksi. Ennen tätä aikaa oli hän ollut juovuspäissään perheensä hirmu ja kauhistus.
Tämä oli pimeä syysyö. Sepän vaimo heräsi herkästä unestaan kuulemaan laulua, jota ei hän ollut pitkään aikaan kuullut. Se oli hänen miehensä tunnettu räminä, jota hän oli tottunut pitämään kauhean mylläkän edellä käyvänä enteenä. Hän alkoi valittaen huutaa ja herätti siten lapsetkin ylös.
Laulu kuului vielä jotenkin etäältä, mutta se läheni aina, joka oli merkki siihen että pakenijain ei ollut hyvä siekailla. Hiljainen valitus kuului mökissä kiireisen pukeumisen ohella. Pian lipittivät he jokainen, äiti nuorinta lasta kantaen, toisia mökkejä kohden, paeten uhkaavaa vihuria, jota perheen isä, nyt kauan tästä toimesta erillään oltuaan, toi. Paljaalla kaukaisella huminallaan saatti hän kotiväen jo kauhusta pakoon lähtemään.
Vihdoin Paljeström saapui huoneensa ovelle. Porstuan oven luuli hän olevan lukossa, vaikka se oli vaan kiinni vedetty; siihen hän saappaan korolla niin lujasti kojautti, että se komisten lensi takaseinään. Sitten tuli tuvan oven vuoro, joka ikään kuin ukkosen ampumana tempaistiin auki, niin että saranat roskuen irvisivät.
"Hoi helvetti! aivanko tämä on autio koko pesä kuin jätetty ryövärien luola!" karjui seppä ja astui hammasta purren ja kädet kokollaan sänkyä kohden, mutta sai kouraansa paljaita vaatteita vaan.
Nyt teki hän pitkän luettelon helvetin asukkaista, jonka toimen ohessa hän etsi tulitikkuja ja löysikin niitä vihdoin. Hän sytytti sitten päreen ja asetti sen pihtiin. Takkakivellä sattui olemaan pata, johon hän vähän satutti kättänsä. Tämä oli niin sapelle käypä ja kiukuttava asia, että täytyi ottaa kirves ja ruhtoa sillä tuo musta ilkiö takalla vallan pieniksi. Tuo tyydytti koston himoa.
Sitten hän meni ulos ja rupesi isällisen rakkauden koko voimalla kutsumaan takaisin kotolaisia, jotka hän ymmärsi pois paenneen. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Epätoivoisena palasi hän noituen tupaan. Useammalla eri tempuilla vielä itseään huviteltuaan, rupesi hän, viinan jumalaa hartaasti rukoillen, riisuutumaan levolle. Mutta vaatteet takertuivat jollain tapaa riisuessa, niin että niitä oli vähän vaikeallainen irroittaa.
"Kyllä minä teille näytän…" seppä tuskastuneena arveli, otti puukon ja alkoi sillä repiä vaatteitansa. Tuo teko häntä niin verrattomasti huvitti, että vielä vähän ajan kuluttua silmäellessään vaatteitaan, purskahti nauruun, arvellen:
"Saittepa te … tarpeenne."
Monista puuhistaan väsyneenä hän vihdoin kellistyi lattialle makaamaan, sillä vuodetta ei hän halunnut käyttää. Siinä maatessaan hän vielä muun muassa sorisi:
"Tuokin … lääsmannikin … vain mua lyömään rupesi, kun sanoin että kevari viinaa myy … se saa itsekin sieltä … aina siellä juov … voi … ei niiden herrain kanssa auta … mutta, mutta…"
Ovet jäivät koko yöksi auki. Oli oikein erinomainen sattuma ettei varkaita ilmestynyt noita särkyneitä padan kappaleita huostaansa korjaamaan!
* * * * *
Jo hyvin aikaisin aamulla istui Paljeström käsi poskella harmittelevan näköisenä rikkilyötyjä tavaroitaan katsellen.
Pelokkaasti tupaa kohden katsellen saapui pakoon lähtenyt perhe kotiin.
"Jesus siunatkoon!" pääsi äidin huulilta, nähtyään minkälainen järjestys huoneessa vallitsi. Hän astahti askeleen taaksepäin ja antoi sijaa lapsille, joiden myös teki mieli sisään kurkistaa.
Vähän syrjäisesti muljautti isä ovelle päin, mutta kääntyi sitten selin, näyttäen jonkullaista häpeän tunnetta tuntevan. Vihdoinkin uskalsivat pakolaiset sisään mennä, kukin tavallaan kummastustaan ilmoittaen. Katseltiin perheen isää oudoilla katseilla. Äänettömyyden perästä löysi perheen äiti vihdoin sanat, joilla mielestään katsoi soveliaaksi puheen alottaa.
"No mitähän pahaa nuo astiat ovat sinulle tehneet, ettäs olet ruvennut niitä pienistämään?"
Paljeström nosti sumuiset silmänsä ylös ja vikansa tuntevan näköisenä hän painuneella äänellä virkkoi:
"Voisitko