Kapina. Honore de Balzac
hengeltä, tuon maan, joka heräsi kolmivuotisesta unesta alkaakseen uudelleen sodan, jossa voitotar ei koskaan näyttäytynyt ilman kaksinkertaisia suruharsoja.
"Onpa siinä aika tarhapöllö!" tuumi Hulot itsekseen. "Hän näyttää minusta sellaisten henkilöiden lähetiltä, jotka aikovat ryhtyä neuvotteluihin pyssynlaukauksilla."
Puolittain mutistuaan nämä sanat partaansa päällikkö siirsi katseensa miehestä maisemaan, maisemasta sotilaihin, sotilaista tien huimaaviin jyrkänteisiin, joiden harjoja korkeat bretagnelaiset värihernepensaat reunustivat. Sitten hän taas äkkiä katsahti outoon mieheen, ikäänkuin kuulusteli häntä silmäyksellään ja virkahti lopuksi äkkiä:
– Mistä sinä tulet?
Hänen kärkkäästi tutkiva katseensa koetti samalla arvata näiden tutkimattomien kasvojen salaisuuden; ne olivat tällävälin saaneet tuollaisen typerän ja velton ilmeen, joka laskeutuu moukan piirteisiin hänen ollessaan toimettomana.
– Garsien maasta, – vastasi mies vallan levollisesti.
– Nimesi?
– Marche-à-Terre.
– Miksi käytät vastoin lain kieltoa tällaista chouani-nimeä?
Marche-à-Terre – antakaamme hänelle tämä nimi, koska hän sen itse mainitsi – katsoi päällikköön niin täysin uskottavan typerästi, että soturi luuli, ettei tuo mies ollut ymmärtänyt hänen puhettaan.
– Kuulutko Fougères'n nostoväkeen?
Tähän kysymykseen Marche-à-Terre vastasi lauseella: En tiedä, jonka toivoton värittömyys pysäyttää jokaisen keskustelun. Hän istuutui tyynesti tienviereen, otti esiin mekostaan muutaman palan ohutta ja mustaa tattarileipää, tuota kansallisruokaa, jonka surkeata maukkaisuutta ainoastaan bretagnelainen ymmärtää, ja alkoi typerän välinpitämättömänä syödä.
Hänen elkeensä todistivat niin täydellistä älyn puutetta, että upseerit vuoroin vertasivat häntä tässä hänen asennossaan niihin nautaeläimiin, jotka kävivät laakson rehevillä laitumilla, Amerikan villi-ihmisiin ja Hyväntoivon-niemen alkuasukkaaseen. Tämän ryhdin pettämänä ei päällikkökään enää kiintynyt epäluuloonsa, mutta kun hän varmuuden vuoksi loi viimeisen tutkivan katseen tuohon mieheen, jota pelkäsi tulevan verilöylyn enteeksi, huomasi hän vieraansa tukan, mekon, vuohennahan olevan täynnä okaita, repeytyneitä lehtiä, oksien ja sinivatukkain katkeimia, mikä pani ajattelemaan, että tuo chouani oli tehnyt pitkän kierroksen viidakoissa. Hulot iski merkitsevästi silmää vieressään seisovalle ajutantilleen Gérardille, puristi kovasti hänen kättänsä ja sanoi puoliääneen:
– Olemme lähteneet villoja noutamaan, mutta joudumme palaamaan kerittyinä kotia.
Upseerit katselivat toisiaan ihmeissään ja vaieten.
Lienee paikallaan tässä hieman poiketa kertomuksen kulusta, jotta Hulot'n levottomuus selviäisi muutamille kotonakököttäjille, nämä kun epäilevät kaikkea, kun eivät itse koe mitään, ja he kun voisivat kieltää, että on ollut olemassa miehiä sellaisia kuin Marche-à-Terre ja länsimaakuntien talonpojat, jotka siihen aikaan toimivat ylevästi.
Sana gars, joka äännetään gaa, on jäännös keltin kielestä. Ala-Bretagnen murteesta se on siirtynyt ranskan kieleen, ja nykyisen ranskan sanoista se enimmin muistuttaa muinaisuutta. Gais oli geelien eli gallialaisten pää-ase; gaisdé-sanan merkitys on aseistettu, gars-sanan urho, gas-sanan voima. Se vivahtaa latinalaiseen sanaan vir, mies, virtus-sanan vartaloon, joka tietää kuntoa, rohkeutta.
Tätä pientä tieteellistä tutkielmaa puolustanee sanan kansallinen luonne. Ehkä se lisäksi on omansa jälleen saattamaan arvoon eräiden henkilöiden mielessä sanat sellaiset kuin gars, garçon, garçonnette, garce, garcette [poikanen, poika (nuorukainen), riehakka tyttö, tyttö-letukka, tyttönen. Suom.], jotka, joskin ovat yleisesti säädyttöminä karkoitetut seurustelukielestä, ovat sotaisaa syntyperää. "C'est une fameuse garce!" (Onpa tuo mainio tyttö-heilakka!) on varsin vähäksi arvattu kohteliaisuus, joka lausuttiin rouva de Staëlille eräällä pienellä Vendômen paikkakunnalla, jossa hän vietti muutaman päivän maanpakolaisena.
Bretagne on se Ranskan maakunta, johon gallialaiset tavat ovat painaneet selvimmän leimansa. Niitä tämän maakunnan osista, joissa jylhän alkuperäisten esi-isiemme villi elämä ja taikauskoinen mieli meidän päiviimme asti on pysynyt eleillä, mainitaan "Garsien (reimapoikien) maaksi". Kun jollakin paikkakunnalla asuu joukko senkaltaisia luonnonihmisiä, jommoinen esiintyi äskeisessä kohtauksessa, on seudun väellä tapana sanoa: Sen tai sen pitäjän garsit Ja tämä klassillinen nimi on ikäänkuin palkinto siitä uskollisuudesta, jolla he koettavat ylläpitää gallialaisen kielen ja gallialaisten tapojen perinnäisyyttä.
Heidän elintavoissaan ilmeneekin syviä jälkiä muinaisaikojen uskonnosta ja taikauskosta. Näillä seuduilla kunnioitetaan vielä läänitysoloja. Siellä tapaa muinaistutkija vielä druidien muistomerkkejä, ja nykyaikainen sivistynyt ihminen kammoksuen ajattelee tunkeutumista näiden koskemattomien korpien syvyyksiin. He olivat uskomattoman julmia, raa'an itsepäisiä, mutta pitivät sen ohella uskollisesti tehdyn valansa; heiltä puuttuivat täydellisesti meidän lakimme, tapamme, pukumme, uudet rahamme, kielemme, mutta samalla he olivat yksinkertaisen patriarkaaliset ja sankarillisen hyveiset, ja kaikki nämä mainitut ominaisuudet yhdessä saattoivat nämä maaseutulais-asukkaat henkisiltä kyvyiltään köyhemmiksi kuin Pohjois-Amerikan mohikaanit ja muut punaihoiset, mutta yhtä voimakkaiksi, yhtä viekkaiksi ja yhtä taipumattomiksi kuin he.
Sen aseman vuoksi, joka Bretagnella on keskellä Europpaa, on paljon mielenkiintoisempaa tehdä siitä havaintoja kuin Kanadasta. Vaikka Bretagnea ympäröivät joka taholla valonlähteet, ei niiden hyväntekevä vaikutus saavuta sitä, ja tämä maa on jäätyneen hiilen kaltainen, joka asetettuna keskelle hehkuvaa takkavalkeaa pysyy mustana. Muutamien suurten henkien ponnistukset voittaakseen yhteiskuntaelämälle ja varallisuudelle tämä kaunis osa Ranskaa, jossa piilee niin paljo tuntemattomia aarteita, jopa hallituksenkin yritykset, kaikki on rauennut näiden asukkaiden saamattomuuden tähden, jotka ovat piintyneet ammoisista ajoista periytyneihin kuluneihin tapoihin.
Tämä surkea seikka saa selityksensä toiselta puolen maanlaadusta, joka on kuilujen, purojen ja tulvien uurtamaa, rämeiden ja järvien peittämää; tässä maassa on runsaasti pensasaitoja, jotka vallitusten tavoin ikäänkuin tekevät joka pellon linnoitukseksi, mutta se on vallan vailla teitä ja kanavia. Toiselta puolen selittää tämän seudun surkeita oloja sikäläisen kansan tiedottomuuden tila, joka on syynä siihen, että se niin halveksii uudenaikaista maanviljelystä, ja panee sen alttiiksi ennakkoluuloille, joiden tuottamat vaarat selviävät kertomuksemme kulusta. Tämän maan eriskummainen laatu ja sen asukasten taikausko ehkäisevät yksilöiden lähentymistä toisiinsa ja sen terveellisen vaikutuksen, joka johtuu ajatusten vertailusta ja vaihtamisesta.
Siellä ei ole kyliä. Ne kurjat hökkelit, joita sanotaan asunnoiksi, ovat harvat ja rakennetut hajalle sinne tänne. Joka perhe asuu siellä kuin erämaassa. Ainoat tunnetut tilaisuudet, joissa pitäjän asukkaat ohimennen kohtaavat toisensa, ovat kirkossakäynti sunnuntaisin sekä kirkolliset juhlat. Nämä hiljaiset kokoukset, joita johtaa pappi, tämän jäykän rahvaan ainoa ohjaaja, kestävät ainoastaan muutaman tunnin. Kuultuaan tämän sielunpaimenen jylisevän äänen, talonpoika palaa viikoksi epäterveelliseen asuntoonsa; siitä hän poistuu työhön, ja siihen hän astuu jälleen nukkumaan.
Jos joku vieras käy häntä tervehtimässä, ei se ole kukaan muu kuin tuo sama pappi, koko seudun sielu. Tämän papin ääni oli ollut kyllin voimakas nostamaan tuhansia miehiä tasavaltaa vastaan ja aikaansaamaan sen, että nämä Bretagnen osat viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta kertomuksemme alkaa, tuottivat joukottain sotureita ensimäiseen chouan-sotaan.
Veljekset Cottereau, nuo uhkarohkeat salakuljettajat, joista tämä sota sai nimensä, harjoittivat vaarallista ammattiansa Lavalin ja Fougères'n välillä. Mutta näiden seutujen kapinaliikkeessä ei ollut mitään jaloa, ja täydellä syyllä saattaa sanoa, että Vendée muutti rosvoretken