.
suurta pelkoa herätti tuo "Hänen harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.
Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.
– Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan etsittyänsä.
– Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun toimeentuloni.
– Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.
– Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita, vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin vähän rohkeanlaisesti.
– Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.
– Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään, vähät siitä ja viis rahoista: – tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin olisin hukannut tuhannen pistole'a2 kuin sen.
Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.
Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.
– Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.
– No! sanoi d'Artagnan.
– Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.
– Otettu! ja kuka on sen ottanut?
– Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän jäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.
– Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa isännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen yksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta. Varma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista matkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.
– Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä herrasmiestä.
– Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun minä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n suosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi hän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä tietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.
– Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan herra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte veti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle, joka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa selkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille Pariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, – varsin hyvä hinta siihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä ratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi tuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin harvinaisen outo väri.
D'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen pientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai hyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone oli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä Luxemburg'ia.
Ennakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa, kulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen äitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja salavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle, saamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan ensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n asuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri hänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan hyvää menestystä alottamalle matkallensa.
Sitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman tunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä tulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.
Tuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello yhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon kuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun mukaan oli kolmas mies valtakunnassa.
II.
Herra de Tréville'n esihuone
Herra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat nimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli Pariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan, toisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden, neuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin gaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä tulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies puhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa, aikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet hänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli kiivennyt neljä astinta kerrallansa.
Hän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti kunnioitti isänsä Henrikki IV: n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli niin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan, että kuningas rahan puutteessa – jota béarnelaisella riittikin koko elämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota hänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa – että, sanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen jälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan punaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: fidelis et fortis (uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä toimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri kuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja mielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa seuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin nuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli niin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan parhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi ystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon, ottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai ehkä Tréville'n etusijassa.
Ja Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä, tosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä. Niinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada ympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä ottaa mielilauseeksensa urhollisuuden, joka oli toinen osa mainittua lausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää uskollisuutta, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville oli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään tottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään pikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen kuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se sitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä laatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin tilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa oli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen yltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien kapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa olivat Ludvig XIII: lle samaa mitä n. s. ordinaarit olivat Henrikki III: lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI: lle.
Kardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa kuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän
Espanjalainen kultaraha.