Kaksintaistelu. Anton Pavlovich Chekhov
lisäsi:
– Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!
Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista". Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.
– Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! – huusi hänelle Samoilenko, herttaisesti hymyillen. – Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa… Terveiseni Nikodim Aleksandritshille!
Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti välskärin ja kysyi:
– Onko sairaalassa ketään?
– Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.
– Kuinka?
– Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.
– Hyvä, saat mennä…
Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi komentanut kokonaista rykmenttiä:
– Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!
II
Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä, että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.
– Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? – kysyi Nadeshda Feodorovna.
– Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi maanjäristystä seuraavan…
– Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.
– Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.
Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut, korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta, ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot. Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi. Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan, hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.
– Pakoon! – murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. – Pakoon!
Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve, vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk ja Moskova… Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa, samminlihaa, olutta, sanalla sanoen – ei enää aasialaista raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas sivistyselämä… Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä, Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade, märät ajurit…
– Ivan Andreitsh! – kutsui joku viereisestä huoneesta. – Oletteko kotona?
– Täällä olen, – vastasi Lajevski. – Mitä tahdotte?
– Täällä olisi asiapapereita!
Lajevski nousi vastahakoisesti, tunsi päätänsä huimaavan ja lähti haukottaen ja tohveleillaan laahustaen viereiseen huoneeseen. Siellä seisoi kadulla avonaisen ikkunan edessä eräs hänen nuoria virkatovereitaan ja levitteli ikkunalaudalle virkakirjeitä.
– Kohtsillään, ystäväiseni, – sanoi Lajevski suopeasti ja lähti etsimään musteastiaa; lähestyttyään jälleen ikkunaa hän lukematta allekirjoitti paperit ja virkkoi:
– Kyllä on kuuma!
– Kuuma on. Tuletteko tänään?
– Tuskinpa… En ole oikein terve. Sanokaa, ystävä hyvä, Sheshkovskille, että puolisen jäljestä pistäydyn hänen luonaan…
Virkamies lähti pois. Lajevski kävi jälleen sohvalle pitkäkseen ja alkoi miettiä.
Siis on tarkoin punnittava kaikki asianhaarat ja harkittava… Ennenkuin lähden täältä, on minun suoritettava velkani. Olen velkaa noin kaksituhatta ruplaa. Rahaa minulla ei ole… Se tietysti ei ole tärkeää: osan suoritan jo nyt miten kuten, osan lähetän sitten Pietarista… Tärkeintä on Nadeshda Feodorovna… Ihan ensiksi täytyy saada meidän välimme selviksi… Niin.
Tovin kuluttua hän aprikoi: eikö olisi parasta lähteä Samoilenkon kanssa neuvottelemaan?
"Voisi tuota lähteä", ajatteli hän, "mutta mitä siitä on hyötyä? Rupean taas syyttä suotta puhumaan hänelle naiskammiosta, naisista ja siitä, mikä on kunniallista, mikä ei. Onko, lempo soikoon, paikallaan puhua kunniallisuudesta tai epäkunniallisuudesta, jos on kysymyksessä saada mahdollisimman pian pelastetuksi oma elämäni, jos menehdyn tässä hemmetin orjuudessa ja teen lopun itsestäni?.. Täytyyhän vihdoinkin ymmärtää, että tämmöisen elämän jatkaminen kuin minun on halpamaista ja