Metsämiehen muistelmia. Turgenev Ivan Sergeevich
Helteisenä kesäaikana on meillä tapana ajaa hevoset yöksi laitumelle; päiväs-aikaan ne eivät saisi rauhaa kärpäsiltä ja paarmoilta. Viedä hevoset illan suussa laitumelle ja tuoda aamun koittaessa takaisin, – se on riemua ja juhlaa kylän pojille. Lakitta päin, vanhoissa puoliturkeissa kiitävät he uljaimpain hepokulujen selässä, kiljuen ja huutaen, käsiänsä ja jalkojansa heitellen, korkealle hypähdellen ja heleästi nauraen. Keltaisena pilvenä kohoilee ja liikkuu kevyt pöly tiellä; kauas kuuluu kavioiden kopina; hevoset juoksevat, korvat hörkällään; etummaisena mennä tempoo, häntä suorana ja alinomaa askelta vaihtaen, muuan punainen pörrökorva, takkiaisia takkuisessa harjassa.
Minä sanoin pojille joutuneeni eksyksiin ja istahdin heidän luoksensa. He kysyivät mistä minä olin, vaikenivat sitten ja siirtyivät vähän kauemmas. Me haastelimme hetkisen, Minä kävin pitkälleni pensaan juurelle, josta lehdet oli kaluttu pois, ja aloin katsella ympärilleni. Kaunis oli edessäni kuva: nuotioiden ympärillä tärisi pyöreä, punertava heiastus ja ikäänkuin kuolehtui pois, pimeyteen nojaten. Valkea, leimahtaen väliin, heitti ulommas tätä piiriä nopean väläyksen: kerran vaan nuolaisi hieno valon kieli pensaan paljaita oksia ja katosi samassa; pitkiä, teräviä varjoja syöksähti tuokioksi vuoroansa hamaan valkeaan asti: pimeys taisteli valon kanssa. Toisinaan, valkean palaissa himmeämmin ja valopiirin supistuessa ahtaammaksi, ilmaantui ympäröivästä pimeydestä äkkiä esille hevosen pää, milloin ruskea, milloin laukkiotsa, milloin aivan valkoinen. Tylsästi se katseli meitä kotvasen, kiireesti syödä jauhaen pitkää ruohoa, ja kumartuen uudelleen, katosi samassa. Kuului vaan sen narskuva syönti ja korskahteleminen. Valaistusta paikasta on vaikea eroittaa esineitä pimeydessä, ja siksipä näyttikin melkein koko läheistö mustaan huntuun kiedotulta; mutta taampana, taivaan rannan puolella näkyivät himmeästi metsät ja mäet pitkinä täplinä. Kirkas yön taivas kaareili juhlallisena ja käsittämättömän korkeana päämme päällä kaikessa salaperäisessä ylevyydessään. Suloisesti ahdistui rinta, hengittäessään tuota erinomaista, hurmaavata ja raikasta tuoksua, – tuoksua Venäjän kesäisen yön. Ympärillä tuskin kuuli vähintäkään ääntä… Silloin tällöin vaan välähti äkkiä läheisessä joessa iso kala tahi hiljalleen humahti rannan kaislisto, koska heilautti sitä vähäinen lainut… Nuotioiset ne vaan hiljaa räiskähtelivät.
Pojat istuivat nuotioiden ympärillä; siinä istuivat äsköiset kaksi koiraakin, jotka äskön olisivat niin mielellään syöneet minut. Pitkään aikaan he eivät vielä voineet tyytyä minun läsnä-olooni; torkahdellen loivat he silloin tällöin karsaita silmäyksiä valkeaan ja välistä morahtelivat tavattoman suurella omanarvon tunnolla. Ensin sitä morahdeltiin, sittemmin hiljalleen vingahdeltiin, ikäänkuin säälien, että aikomuksen toimeen-pano oli niin mahdotonta. Poikia oli kaikkiansa viisi: Rietu, Paavo, Ellu, Lauri ja Junu. (Heidän puheistaan minä sain tietää heidän nimensä ja ai'on nyt esittää heidät lukijalle.)
Ensimmäinen, vanhin kaikista, Rietu, oli päältä nähden noin neljäntoista vanha. Hän oli solakka poika; kasvonpiirteet kauniit ja hienot, hiukan pienet; hivukset vaaleat, kiharaiset; silmät kirkkaat ja huulilla alituinen puoleksi iloinen ja puoleksi hajamielinen hymy. Hän oli kaiketikin rikkaan talon poikia ja oli tullut hevosia paimeneen noin vaan, huvin vuoksi eikä tarpeessa. Hänen yllään oli kirjava keltaraitainen kattunapaita; pieni uusi ärmäkkä ei ollut hihoilla ja hädin tuskin pysyi hänen vähäisillä hartioillaan; sinisessä vyössä riippui pikkuinen kampa. Hänen matalavartiset saappaansa olivat todellakin hänen omat saappaansa, – ei isän.
Toisella pojalla, Paavolla, oli takkuinen musta tukka, harmaat silmät, leveät posket, kalpeat, rokon-arpiset kasvot, suuri, mutta säännöllinen suu, koko pää iso, ruumis jäntterä, kömpelöinen. Ei ollut pojassa näkyä, se on totta; mutta sittenkin hän miellytti minua: hän katsoi aina niin suoraan ja viisaasti ja hänen äänessänsäkin kuului lujuutta. Ei ollut pukukaan pulska: täpläinen paita ja paikatut housut, siinä koko puku.
Kolmannella, Ellulla, olivat kasvot jotenkin jokapäiväiset, pitkät, nenä könkönenä, silmät heikot. – Hänen kasvonsa osoittivat jonkunlaista tylsää, sairasmielistä huolehtimista. – Yhteen puristuneet huulet eivät liikkuneet, kulmakarvat olivat yhtä mittaa rypyssä, – näytti kuin hän lakkaamatta olisi sirristellyt silmiänsä valkealta. Keltaiset melkein valkoiset hivukset ne pistivät terävinä suikaleina matalan huopalakin alta, jota hän molemmin käsin vähä väliä painoi alas korville. Jaloissa oli hänellä uudet niinivirsut ja rievut; kolmasti vyötäisille kiedottu paksu nuora piti huolellisesti kiinni hänen siistiä mustaa takkiansa. Hän, niinkuin Paavokin, oli korkeintaan kaksitoista vuotta vanha.
Neljäs, Lauri poika, noin kymmenen vuoden iässä, herätti uteliaisuuttani alakuloisella, miettivällä katseellaan. Hänen kasvonsa olivat pienenlaiset, laihat, kesäleivissä, leuka terävä kuin oravalla. Huulia tuskin eroitti, mutta omituisen vaikutuksen tekivät hänen suuret, mustat silmänsä, joissa asui tumma tuli: ne näyttivät tahtovan sanoa jotakin, johon kieleltä – ainakin hänen kieleltään – puuttui sanoja. Hän oli lyhyt kasvulleen, heikkoruumiinen, ja pukunsa jotenkin köyhä.
Viimeistä, Junua, en minä alussa huomannutkaan; hän oli pitkällään maassa, hyyristyneenä paksuraisen niinimaton alle. Sieltä hän vaan silloin tällöin pisti ulos keltaisen kiharaisen päänsä. Iältään oli hän noin seitsemän vuotta vanha.
Tuossa minä olin maassa pitkälläni pensaan juurella ja katselin poikia. Toisen valkean päällä riippui vähäinen pata, jossa kiehui perunoita. Paavo oli keittäjänä. Polvillaan seisten hän tuon tuostakin tokaisi tikulla pataan, jossa vesi alkoi kiehua porista. Rietu oli maassa, nojaten kyynäspäähänsä, nutun liepeet levällään. Ellu istui Laurin vieressä, yhä vaan silmiänsä sirristellen. Lauri istui allapäin ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Junu ei liikahtanutkaan mattonsa alla. Vähitellen rupesivat pojat jälleen puhelemaan.
Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen keskeynyttä haastelua:
– "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?"
– "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin… Enkä minä yksinäni".
– "Missä teillä haltijat elustavat?" kysyi Paavo.
– "Vanhassa patahuoneessa".
– "Käyttekös te sitten tehtaan työssä?"
– "Kuinkas muuten? Me olemme Antti veikon kanssa silomiehiä".
[Silomiehet paperitehtaassa silittävät paperia.]
– "Vai olette te vaaprikan väkeä!"
– "No kuinkas sinä sen haltijan näit?" kysyi Rietu.
– "No tämmöinen se oli juttu. Sattui, näet sen, niin, että meidän piti Antti veljen kanssa ja Mihejevan Rietun kanssa, ja oli siinä vielä Väärän Ivaska ja vielä toinen Ivaska, tuolta Punaisilta Rinteiltä, ja sitten vielä Suhorukovan Ivaska ja olihan siellä vielä poikia hyvä joukko: yhteensä oli meitä kymmenkunta, kaksi vuorokuntaa näethän; niin, ja meidän piti olla patahuoneessa yötä, eikä siinä juuri niin pitämistäkään ollut, mutta Nasarow, päällysmies, kielsi: mitäpäs, sanoo, te, pojat, kotia tallustattekaan; huomenna kun työtä on paljon, niin älkää, poikaset, lähtekö kotia ensinkään. Niin sitä sitten jäätiinkin. Maataan tuossa yhdessä, niin Anttu poika rupeaa pakinoimaan: mitähän, sanoo, jos haltija tulisi?.. Eikä näet ennättänyt loppuunkaan vielä puhua Anttu veli, niin jo alkaakin käydä kolista ylhäällä; me näetsen olimme alaalla, mutta kohina kuului ylhäältä, rattaan luota. Siellä, kuulehan, kävelee ja kävelee, ja laudat ne oikein parkuvat ja paukahtelevat. Ei aikaakaan, niin jo kulki päämme kohdalla, ja samassa vesi pauhaamaan rattaassa, ratas pyörimään kolajamaan: ja sulkulaudathan ne olivat sittenkin kiinni! Kovin tuo kävi meille ihmeeksi: – kukas se sulut on nostanut, koska vesi on lähtenyt liikkeelle? No ratas se pyörähti kerran, pyörähti toisen ja pysähtyi sitten. Mutta haltija tuli ylhäältä takaisin ovea kohti ja alkaa sitten astua