Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
allekirjoitus, herra Morrel.
– Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. – Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan ja olevan siihen sangen perehtynyt.
Pilvi nousi Danglars'in otsalle.
– Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. – Nyt, kun laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken minua?
Danglars astui askelen taaksepäin.
– Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?
– Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.
– Tapasitteko siis hänet, Edmond?
– Tapasin.
– Marsalkanko?
– Niin.
Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.
– Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.
– Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.
– Näitte siis keisarinkin?
– Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.
– Ja puhuitteko hänen kanssaan?
– Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.
– Ja mitä hän sanoi?
– Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen, missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."
– Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. – Se on Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès, kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen Dantèsia ystävällisesti olalle, – teitte oikein noudattaessanne kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille koitua ikävyyksiä.
– Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. – Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista, jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi, sanoi Dantès, – tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat. Sallittehan minun poistua?
– Menkää, menkää, rakas Dantès.
Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.
– No, sanoi hän, – hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?
– Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.
– Sitä parempi, vastasi tämä, – sillä ikäväähän on nähdä toverin rikkovan velvollisuutensa.
– Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, – eikä siinä ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.
– Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille erästä hänen kirjettään?
– Kuka?
– Dantès.
– Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?
– Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.
– Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?
– Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.
– Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä Porte-Ferrajoon?
Danglars punastui.
– Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän käärön ja kirjeen Dantèsille.
– Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, – mutta jos hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.
Danglars mietti hetkisen.
– Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille mitään, sanoi hän. – Olen varmaankin erehtynyt.
Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.
– No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.
– Olen.
– Eipä se kestänyt kauan.
– Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen samalla kuin luotsikin.
– Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?
Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.
– Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.
– Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?
– Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.
– Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä poika.
– Ja … kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, – oletteko kuullut, että isäni voi kai hyvin?
– Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.
– Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.
– Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut mitään.
Dantès hymyili.
– Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.
– No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.
– Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.
– Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.
Dantès hymyili.
– Ahaa, sanoi laivanisäntä, – en enää kummastele, miksi hän on kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!
– Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. – Hän on morsiameni.
– Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.
– Ei meille, vastasi Dantès.
– No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, – en enää pidätä teitä. Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?
– En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.
– Olette säästäväinen poika, Edmond.
– Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.
– Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen