Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.
Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla. Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut, että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä, kummasta vartija aloitti jakelunsa.
Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.
Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä käytettiin.
Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.
Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään ollut katsonut minne astui.
Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.
– Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, – saatte sen huomenna takaisin tuodessanne aamiaista.
Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi turhaan kavuta portaita.
Hän jätti kasarin.
Dantès vapisi ilosta.
Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan, kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti laastin mullalla.
Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.
Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.
– No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.
– En, vastasi vartija. – Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja. Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä ette riko astioita enää.
Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin. Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.
Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.
Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.
Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja sementtiä.
Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan, ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.
Keitoksen tuotuaan vartija poistui.
Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri todellakin lakannut tekemästä työtä.
Hän kuunteli.
Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli ollut seisauksissa.
Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.
Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.
Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.
Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.
Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.
Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, – olinhan rukoillut sinua, olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun sortua epätoivoon!
– Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin haudasta.
Edmond vaipui polvilleen.
– Ah! huudahti hän. – Minä kuulen ihmisen puhuvan.
Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen, vaan tammioveen lisätty elävä portti.
– Taivaan nimessä, huudahti Dantès, – te, joka olette minulle puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka olette?
– Kuka olette itse? kysyi ääni.
– Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.
– Nimenne?
– Edmond Dantès.
– Ammattinne?
– Merimies.
– Kauanko olette ollut täällä?
– Helmikuun 28. päivästä 1815.
– Rikoksenne?
– Olen viaton.
– Mutta mistä teitä syytetään?
– Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.
– Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?
– Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä tästä mitään?
– Vuonna 1811.
Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin kuin hän.
– Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, – älkää kaivako enää.
Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?
– Lattian tasalla.
– Miten se on kätketty?
– Se on vuoteeni takana.
– Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?
– Ei koskaan.
– Minne päin on huoneenne?
– Käytävään päin.
– Ja minne käytävä vie?
– Se päättyy pihaan.
– Mikä onnettomuus! lausui ääni.
– Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.
– Olen