Thais. Anatole France
taitavasti välkytellen sen kirkkaita värejä ja odottaen, että Paphnutius heittäisi pois karvaisen kaapunsa, joka peitti hänet kiireestä kantapäähän. Mutta kun munkki selitti, että ennemmin häneltä voitaisiin viedä nahka kuin tämä puku, niin auttoivat he tunikan katumuskaavun päälle. Koska nämä molemmat naiset olivat sangen kauniita, eivät he peljänneet miehiä, vaikka olivatkin orjattaria. He rupesivat nauramaan näin oudosti koristetun munkin muodolle. Krobyle nimitti häntä rakkaaksi satraapikseen ja Myrtale veti häntä parrasta. Mutta Paphnutius rukoili Herraa eikä nähnyt heitä. Pantuaan jalkaansa kultaiset sandaalit ja kiinnitettyään kukkaron vyölleen, sanoi hän Nikiaalle, joka katseli häntä hilpein silmäyksin:
– Oi Nikias, älköön nämä asiat, joita näet, olko pahennukseksi silmillesi. Sillä tiedä, että olen käyttävä tätä tunikkaa, tätä kukkaroa ja näitä sandaaleja pyhään tarkoitukseen.
– Rakkahani, vastasi Nikias, en epäile sinusta mitään pahaa, sillä pidän ihmisiä yhtä kykenemättöminä tekemään pahaa kuin hyvääkin. Hyvää ja pahaa ei ole muualla kuin yleisessä mielipiteessä. Viisas ottaa teoissaan huomioon vain tavan ja tottumuksen. Minä elän niiden ennakkoluulojen mukaisesti, jotka vallitsevat Aleksandriassa. Ja siksi käyn kunniallisesta miehestä. Mene, ystäväiseni, ja elä iloisesti!
Mutta Paphnutius katsoi sopivaksi ilmoittaa isännälleen päämääränsä.
– Sinähän tunnet, sanoi hän, tuon Thaiksen, joka näyttelee teatterissa.
– Hän on kaunis, vastasi Nikias, ja oli aika, jolloin hän oli minulle rakas. Möin hänen vuoksensa myllyn ja kaksi viljapeltoa ja kirjoitin hänen kunniakseen kolme kirjaa inhoittavia valitusrunoja. Totta tosiaan kauneus on suurin valta tässä maailmassa ja jos olisimme siinä asemassa, että voisimme sen aina omistaa, niin välittäisimme niin vähän kuin mahdollista demiurgista, logoksesta, aiooneista ja kaikista muista filosofien haaveiluista. Mutta ihailen sinua todellakin, hyvä Paphnutius, siitä että Thebaiksen ääriltä asti saavut luokseni saadaksesi puhua Thaiksesta.
Näin sanottuaan hän huoahti ja Paphnutius katseli häntä kauhulla voimatta ollenkaan käsittää, kuinka ihminen noin rauhallisesti saattoi tunnustaa niin suuren synnin. Hän odotti vain näkevänsä siinä paikassa maan halkeavan ja Nikiaan hukkuvan liekkeihin. Mutta maa pysyi paikoillaan ja aleksandrialainen painoi vaieten käden otsalleen muistellen kaihomielisellä hymyllä kadonneen nuoruutensa kuvia. Munkki nousi ja sanoi vakavalla äänellä:
– Tiedä siis, oi Nikias, että Jumalan avulla olen pelastava tämän Thaiksen maailman saastaisista himoista ja antava hänet morsioksi Jesukselle Kristukselle. Ja ellei Pyhä Henki luovu minusta, on Thais vielä tänäpäivänä jättävä tämän kaupungin mennäkseen luostariin.
– Varo loukkaamasta Venusta, vastasi Nikias, hän on mahtava jumalatar. Hän on suuttuva sinuun, jos riistät häneltä hänen ihanimman papittarensa.
– Jumala on varjeleva minua, sanoi Paphnutius. Valaiskoon hän sinunkin sydämesi, oi Nikias, ja vetäköön sinut ylös siitä kadotuksen kuilusta, johon olet vajonnut!
Ja hän lähti. Mutta Nikias kiiruhti hänen jälkeensä. Ja yllättäen hänet kynnyksellä laski hän kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
– Varo loukkaamasta Venusta; hänen kostonsa on hirmuinen.
Halveksien tuollaista kevytmielistä puhetta Paphnutius meni kääntämättä päätään. Nikiaan sanat herättivät hänessä ainoastaan ylenkatsetta; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että hänen entinen ystävänsä oli saanut osakseen Thaiksen hyväilyitä. Synti tämän naisen kanssa oli hänestä synnillisempi kuin kenen muun kanssa tahansa. Hän näki siinä aivan erikoisen ilkimielisyyden ja Nikias tuntui hänestä tämän jälkeen aivan inhoittavalta. Hän oli aina vihannut epäsiveellisyyttä, mutta eivät milloinkaan vielä olleet sen paheet näyttäneet hänestä tähän määrin kammottavilta; ei milloinkaan vielä hän ollut niin täydellä sydämellä ottanut osaa Jesuksen Kristuksen vihaan ja enkelien suruun.
Sitä suuremmalla innolla ajatteli hän vain Thaiksen riistämistä pois pakanain käsistä ja hän hehkui halusta päästä pian näkemään näyttelijätärtä saadakseen pian hänet pelastaa. Mutta voidakseen pyrkiä tämän naisen puheille täytyi hänen odottaa siksi, kunnes paahtavin helle oli ohitse. Päivä oli vielä tuskin puolessakaan ja Paphnutius käveli omia aikojaan pitkin väkirikkaita katuja. Hän oli päättänyt olla nauttimatta mitään ravintoa tänä päivänä ansaitakseen siten paremmin sen armon, jota hän Herralta anoi. Sielunsa suureksi suruksi hän ei uskaltanut astua sisälle ainoaankaan kaupungin kirkoista, sillä hän tiesi ne areiolaisten häväisemiksi, jotka täällä olivat Herran pöydän maahan kaataneet. Ja todella olivatkin nämä harhauskoiset Itä-Rooman keisarin avustuksella karkoittaneet patriarkka Atanasiuksen piispanistuimelta ja täyttivät nyt pelolla ja vapistuksella Aleksandrian kristityt.
Hän käveli siis ilman mitään varsinaista päämäärää, milloin silmät nöyrästi maahan luotuina, milloin taas katse kohotettuna korkeuksiin niinkuin hurmion tilassa ollen. Jonkun aikaa harhailtuaan joutui hän eräälle kaupungin rantakadulle. Satamassa hänen edessään lepäili lukemattomia tummakölisiä laivoja, mutta niiden takana kaartui silmän kantamattomiin aava, petollinen meri välkähdellen kaikissa taivaan ja hopean väreissä. Eräs purjealus, jonka keulassa keinui Nereidi, oli juuri nostanut ankkurinsa. Soutajat velloivat vettä laulaen. Vielä saattoi munkki vilaukselta nähdä merien valkean, vesihelmisen tyttären pakenevan hahmon: se sivuutti luotsinsa ohjaamana sen kapean väylän, joka johtaa Eunostoksen satama-aitaukseen, ja suuntasi kulkunsa ulapalle jättäen jälkeensä vaahtoavan valojuovan.
– Minäkin, ajatteli Paphnutius, tahdoin kerran laskettaa laulaen maailman valtamerelle. Mutta pian huomasin hulluuteni eikä Nereidi saanutkaan minua mukaansa.
Näissä mietteissään istuutui hän köysikasalle ja nukahti. Nukkuessaan hän näki näyn. Hän oli kuulevinaan pasuunan kumean äänen ja kun taivas samassa muuttui verenkarvaiseksi, ymmärsi hän, että aika oli täytetty. Siinä palavasti rukoillessaan Jumalaa, näki hän suunnattoman suuren eläimen, joka tuli häntä kohti kantaen otsallaan säteilevää ristinmerkkiä, ja hän tunsi sen Silsilean sfinksiksi. Eläin tarttui häneen kiinni hampaillaan, sen laisinkaan koskematta, ja nosti hänet suussaan ilmaan aivan niinkuin kissoilla on tapana retuuttaa pentujaan. Tässä asennossa lensi Paphnutius monen valtakunnan halki, yli virtojen ja vuorien, ja saapui vihdoin autiolle paikalle, jossa ei ollut muuta kuin hirmuisia kiviröykkiöitä ja kuumaa tuhkaa. Maassa oli monessa kohden repeytymiä, joista kihosi ilmaan polttavaa höyryä. Hellävaroen laski eläin Paphnutiuksen maahan ja sanoi hänelle:
– Katso!
Paphnutius kumartui yli kuilun reunan ja näki allaan tulisen virran, joka ryöppysi maan sisuksissa kaksinkertaisena ketjuna kiertäväin mustien kallioiden uomassa. Siellä lyijynkarvaisessa kalman valossa paholaiset vaivasivat sieluja. Sieluilla oli yhä vielä niiden ruumiiden ulkomuodot, joissa ne olivat asuneet, vieläpä eräitä vaatekappaleitakin oli jäänyt jälelle. Nämä sielut näyttivät rauhallisilta keskellä tuskiaan. Eräs heistä, suuri, valkoinen, silmät ummessa, side otsalla ja valtikas kädessä, lauloi; hänen äänensä täytti sopusoinnullaan aution rannan; hän lauloi jumalista ja sankareista. Pienet, viheriäiset pirunpoikaset pistelivät häntä huuliin ja rintaan hehkuvilla raudoilla. Ja Homeroksen varjo lauloi siitä huolimatta. Ei kaukana hänestä istui vanha, harmaa ja kaljupäinen Anaxagoras piirrellen sirkilällä kuvioita hiekkaan. Eräs paholainen kaatoi kiehuvaa öljyä hänen korvaansa voimatta silti keskeyttää viisaan miehen aprikoimista. Ja munkki näki vielä paljon muita henkilöitä, jotka tulisen virran synkällä rantamalla kaikessa rauhassa lukivat tai ajattelivat, kävelivät ja keskustelivat aivan kuin konsanaan Akatemian opettajat ja oppilaat plataanipuittensa varjossa. Ainoastaan Timokles-vanhus pysyttäytyi erillään muista pudistaen päätään niinkuin ihminen, joka epäilee. Eräs noista kadotuksen enkeleistä heilutti tulisoihtua aivan hänen silmiensä edessä, mutta Timokles ei tahtonut nähdä enkeliä eikä soihtua.
Hämmästyksestä mykkänä kääntyi Paphnutius tämän nähdessään eläimen puoleen. Se oli kadonnut