Enoni: muistoja Napoleonin ajoilta. Артур Конан Дойл
noni: muistoja Napoleonin ajoilta
ENSIMMÄINEN LUKU.
Ranskan rannikko
Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen avannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli osotettu: "Louis de Laval, seuraa William Hargreaves'in postia Viheriän metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä". Ravintolan isäntä sai usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä.
"Rakas Louis", niin kuului kirje, "nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä. Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan puolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on hyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi, vaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac'in suvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on sinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.
Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä aina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on taistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä, sillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa tekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa, muutamia penikulmia Grosbois'ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän varmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi tosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on vaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis minun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella.
Enosi C. Bernac."
Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se oli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli nähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan juovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; "Elä tule!" Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli päättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini edessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys.
"Elä tule!" Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen muutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä? Vai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa noudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus englanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit olivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen sisältöä?
Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni päällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka kuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä äiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan naimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän epäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen päivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti onnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes vanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre'ä hurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois'in linnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen kirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi hän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun tasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en voinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.
Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen kutsua – sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja kavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet olimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien maanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan rakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa, jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla maalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä oli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven riidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen maa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä kovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat yhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto minua houkutteli kanavan poikki.
Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan isäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut Condéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä mustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt lähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi, kun Eugenie – joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani – oli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat Choiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä ankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui heidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan voittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman tiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten peitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme kahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin ympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän kiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika tuli.
Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni kirje. Minä en voinut enää olla Ashford'issa. Minun täytyy tunnustaa, että englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille maanpakolaisille. Jok'ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja kansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa ja uneliaassa Ashford'issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan nuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu tappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta, vaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja hänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin sietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä iltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän, jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä Ranskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että minkä vaikutuksen se tekee minuun.
"Herra de Laval", huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, "tässä malja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa Ranskan".
Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan.
"Hyvä herra", sanoin, "minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne juotte minun esittämäni".
"Olkoon menneeksi!" sanoi hän ja me joimme.
"No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne", sanoi hän.
"Täyttäkäähän lasinne", sanoin.
"Nyt se on täynnä".
"No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen käsivarren!"
Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja tunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen olkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi Eugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani.
Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli ahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin enoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos hänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada poistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka minut erotti maastani, on siten purettu.
Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä toiveita