Kuningattaren kaulanauha. Dumas Alexandre
se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa minulle arvoa sen hylkäämisestä.
– Jospa tietäisitte, madame, – ehätti nyt Jeanne parhaiksi huomauttamaan, – kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita, jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.
– Kalpenevan!
– Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys, kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne jalo epäitsekkyys, – mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.
Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan kohti. Sitten hän sanoi:
– Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt niin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en neuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen kirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen että Herralle.
– Jumala varjelkoon, madame!
– Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa ja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen juhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, – ne ovatkin kauniit, – saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen käsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten katseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.
Jeanne kumarsi.
– Kardinaalin valloituksia, – jatkoi kuningatar innostuen, – on hyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä herkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä, jolloin Ludvig XIV oli alaikäinen. Suom.] aikuiset papit. Ylistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.
– En tiedä, madame, – vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä tuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä kuningatar nyt juuri oli, – ajatteliko kardinaali hurskaita naisia puhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä, mutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään ilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.
Kuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.
– Vai niin, – ajatteli Jeanne, – alkaakohan asia sujua paremmin kuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi voitto liiankin helpoksi.
Pian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.
– Jatkakaa, – sanoi hän.
– Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan senkin ylistyksen, joka tulee…
– Kardinaalilta! Niin juuri.
– Mutta miksi, madame?
– Siksi, että se herättää epäluuloa.
– Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon, – sanoi Jeanne erinomaisen kunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi syyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.
– Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua loukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin verroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.
Ja tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.
– Ette enää puhu mitään?
– Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan toiseen suuntaan.
– Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?
– Kerrassaan, madame.
– Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on käyttäytynyt minua kohtaan.
– Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen teidän majesteettianne.
– Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.
– Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, – jatkoi kuningatar. Jeanne ei vieläkään vastannut.
– Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.
Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.
– Madame, – vastasi Jeanne, – tahdon mieluummin kestää suuttumusta kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi häneltä hengen.
– Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.
– Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan intohimoisesti…
– Se oli leikkipuhetta, kreivitär, – keskeytti kuningatar ankarasti.
Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.
– Te puhuitte niistä timanteista, – sanoi kuningatar varomatta. – Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.
– Päivät ja yöt, madame, – vastasi Jeanne riemuissaan kuin sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä ratkaisevan virheen. – Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin erinomaisesti teidän majesteetillenne.
– Kuinka niin?
– Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.
– Mutta nehän on jo myyty!
– On kyllä.
– Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.
– Eikö? – kysyi kuningatar iloisesti.
– Ei, madame.
– Kelle siis?
– Ne on ostanut kardinaali de Rohan.
Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.
– Vai niin, – sanoi hän kuivasti.
– Suokaa minun sanoa, madame, – puhui Jeanne innostuneesti, – että kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä, mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki vallitsee ulkomaiden hoveissa, – turhamaisuus, kerskailu, – siellä naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole