Vankila. Максим Горький
koittanut kreosootillakin… ei auta!.. Tehkää hyvin!
II
Vankilassakaan ei ollut vapaita paikkoja, ja Mischa pistettiin pieneen suurempia rikosvankeja varten varattuun komeroon. Harmaapäinen, korkeakasvuinen, pitkänaamainen ja suippopartainen vanginvartija, jonka värittömät silmät olivat aivan liikkumattomat, sulki suurella kolinalla paksun likaisen oven ja kyyristyen sen ympyriäiseen aukkoon sanoi, aivan kuin olisi puhetorveen puhunut, matalalla yksitoikkoisella äänellä:
– Jos jotain tarvitaan – kutsukaa, olen tässä…
Ja samassa katosi hän hiljakseen kuin hiiri.
Nuorukainen seurasi häntä uteliain katsein ja ihaillen jonkun aikaa omaa tyyneyttään rupesi lähemmin tarkastelemaan komeroa. Se oli pitkä, kapea huone; vasemmalla puolella oven vieressä tunkeutui seinästä sisälle raskas kolmikulman muotoinen uuni ja siihen lujasti kiinnitetty vähän luisu, likainen neljän hengen makuulava. Tämä ylettyi koko seinän pituudelta suureen ruskealla ruostepeittoisella rautaristikolla varustettuun akkunaan asti. Makuulavan ja oikeanpuoleisen seinän välille jäi tilaa noin puolentoista arssinaa ja paitsi makuulavaa – ei tässä likaisessa, synkässä huoneessa muuta ollutkaan. Raskas kivinen holvikaarros, joka täynnä halkeamia laskeutui vasemmalla seinällä melkein makuulavan tasalle, ja tämä kaarros se juuri antoi komerolle eriskummallisen pallonpuolikkaan tapaisen muodon, joka oli keskeltä jaettu kahtia. Holvin korkeimmalla kohdalla oikeanpuolisen seinän vieressä paloi tomuinen sähkölamppu valaisten lian, tapetuista luteista syntyneitten ruskeitten pilkkujen ja kaikenmoisten piirroksien peittämiä seiniä.
Makuulavan puoleisella seinällä lähellä uunia oli luultavasti jollakin naulalla piirretty suuret määrät numeroita, – joku lienee tällä tavoin yhteen-, kertoma- ja jakolaskulla koettanut lieventää ikävää ja tyhjää yksinäisyyttään… Lähellä akkunaa oli isoilla kirjaimilla piirretty tummaan kuivettuneeseen homeeseen:
"Kaks' on meitä Vjasmalaista
Aika reuhkanräyhkänää,
Mieronkierttäjää,
Kopekan mist' irti saamme
Limpun ostamme, sen jaamme
Ja – hoklennamme."
Mischa naurahti miettiessään, mitähän merkinnee – "hoklennamme?" – Varmaankin se tarkoittaa – ahnaasti syömistä, päätti hän katsellen seinälle säännöttömiin riveihin hauskasti ripoiteltuja kirjaimia. Ja "kaksi reuhkanräyhkänää" tuntui hänestä olevan kaksi iloista huimapäätä – aina puoleksi nälkäisiä, jotka eivät koskaan sure eivätkä mitään pelkää, kuleksivat iäti kaupungista kaupunkiin, missä vaan sattuu tilaisuus – sieltä "kopekan irti kiskaisevat" ja eleskelevät kuin petolinnut ihmisten keskellä… Mischa luki runosäkeet uudelleen ja tuntiessaan, mitenkä likaiset seinät alkoivat häntä yhä enemmän huvittaa, purskahti hän äänekkääseen nauruun…
Oven takaa alkoi kuulua askeleita ja kolkko ääni kysyi äkäisesti:
– Mitä te siellä?
Mischa säpsähti, kääntyi katsomaan – ja näki oveen tehdyssä reiässä kylmän liikkumattoman silmän…
– Kutsuitteko?
– En…
– Mitäs te sitten? – kysyi itsepintaisesti silmä.
– En mitään… Minä vaan nauroin, – sanoi Mischa.
Silmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului raukea aivan kuin loukkaantunut ääni:
– Ei täällä naureta…
– Onko se kielletty? – kysäsi Mischa hyväntahtoisesti naurahtaen.
Hänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin kauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat kahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen sekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan mieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä pyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine kulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine otsineen.
– Fedjka, senkin viheriä elävä! – kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen jälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain juoksuaskelin…
– Hiljaa, pukit! – kaikui ankara äännähdys.
Mischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä paikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua, oli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:
"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka Gryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski suolet heilt ulos."
Mischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö – ja vielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä.
Hän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä, Usovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa – se ilmeni aina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka keskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.
Oven takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja kova ääni kajahti:
Reilaan!
Raudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä nuorempi päällikön apulainen – pienikasvuinen, tummine terävine kuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen sivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä pois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi akkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo tuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen kuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen ohitse tulla livahti sisään – aivan kuin pilvenhattara talvisella taivaalla – harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti makuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois läksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta Mischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja jysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla – ja niin alkoivat virkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän kolkosti kalisevia avaimiaan.
– Reila-han! – kaikui Mischan komeroon käheä huuto.
Jostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva nirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin ampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen; täsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli vielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: – Reila-han!..
Nyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan kääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen…
Mischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta; mutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne; heilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja kovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.
Ovireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva ääni kuului rauhallisena:
– Viheltää ei saa!
– Ei saa? – toisti Mischa seisahtuen.
– Ei… – vastasi päättäväisesti vanginvartija.
– Hyvä… ollaan viheltämättä! – sanoi Mischa hymähtäen ja vähän olkapäitään kohottaen.
Silmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä reiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului poistuvia pehmeitä askeleita… Viereisestä komerosta, jossa pakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista