Sotilaskertomuksia. Rudyard Kipling
uteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että he nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin tärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain: "tämä asia kai ei koske meitä, sir", vei toverinsa verannalle ja puutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän katsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt konjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen tarkastellessaan katossa olevaa arkkua.
"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän", sanoi ajutantti Basset Holmer. "Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla kotoisin?"
Eversti pudisteli miestä hiljaa käsivarresta ja kysyi: "Kuka olet?"
Ei vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille vasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä, kunnes huudettiin "ratsaille", toisti kysymyksen semmoisella äänellä, että petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh, joka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua tuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja kahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin oli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla Valko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki toimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta sävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan ja naputteli pöytää sormillaan.
"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa", sanoi eversti. "Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian huomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin."
Pikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle. Tämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe yhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä olevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan. Siihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja yksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi pontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi tarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen taulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen pudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen hopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä. Hän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.
"Mikä se on – niin, mikäs se on?" sanoi Pikku Mildred. Sitten, ikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: "Se on hevonen – niin, hevonen."
Hyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: "Niin, olen – nähnyt. Mutta missäs on se hevonen?"
Olisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät syrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää kysymystäkään vahdin kutsumisesta.
Taas hän puhui, hyvin hiljaa: "Missä meidän hevosemme on?"
Mitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen ainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella ulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen, rykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä kolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut ammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja ojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti särmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti pöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti "River of Years" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään messisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt valssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: "Rumpalin hevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden – 67." "Mistä hän tietää?" "Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä." "Eversti, mitä aiotte tehdä?" "No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!" "Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa."
Pikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa. "Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!" hän sanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.
Ainoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli tyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle. Ällistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa. Vielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja portviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku Mildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: "Hyvät herrat! Kuningattaren malja." Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies hypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan lasista kannan poikki.
Kauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä maassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli eräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja särkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa ei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta, lukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota kyllä aina sattuu.
"Asia selviää", sanoi eversti, syvään huokaisten. "Hän ei ole kersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?"
Koko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut saattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen, likainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.
Pöydän alta nousi tyynenä ja kohteliaasti hymyillen Dirkovitsh, joka oli herännyt virkistävästä unestaan, tunnettuaan jonkun jalat päänsä päällä. Hän kömpi ylös aivan tuntemattoman miehen vierestä, ja parkaisten vaipui tämä hänen jalkoihinsa. Tämä oli kerrassaan kauhea näky, heti tuon juhla- ja kunniamaljan jälkeen, joka oli kiinnittänyt hajaantuneet mielet yhtäänne.
Dirkovitsh ei yrittänytkään nostaa häntä pystyyn. Pikku Mildred samassa koetti saada häntä seisaalleen. Oli sopimatonta, että mies, joka osaa vastata kuningattaren maljaan, sai maata kasakka-upseerin jaloissa.
Äkkiliike repäisi viheliäisen vaatteet melkein vyötäisiä myöten, ja hänen ruumiissaan näkyi mustia arpia. On olemassa vain yksi ase maailmassa, joka leikkaa yhdensuuntaisiin viiruihin, ei se ole rottinki eikä köysi. Dirkovitsh äkkäsi jäljet, ja hänen silmäteränsä laajenivat ja muuttuivat. Hän puhui jotain, joka kuului kuin "shto vij taketj", ja mies orjistellen vastasi "tshetirje".
"Mitä tämä on?" sanoivat kaikki toisilleen.
"Hänen numeronsa. Nähkääs hän on numero neljä." Dirkovitsh puhui hyvin sotkuisesti.
"Mitä tekee kuningattaren upseeri erityisellä numerolla?" sanoi eversti, ja ympäri pöytää kuului paheksivaa murinaa.
"Kuinka minä voisin sen sanoa?" vastasi tuo mielistelevä itämaalainen imelästi hymyillen. "Hän on – kuinka sanoisinkaan – pakolainen – karkuri tuolta kaukaa." Hän nyykäytti päätään ulos yön pimeään päin.
"Puhutelkaa häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa ystävällisesti", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille. Kaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin käytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää venättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta sitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut sanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun aina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin he aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.
"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."
"Rullat!