Elämän tarina. Guy de Maupassant
joka melkein raukaisi hänet tainnoksiin, aivan kuin kevään henkäys olisi antanut hänelle lemmen suudelman.
Yht'äkkiä kuuli hän alhaalla kartanon takana tiellä askeleita yön hiljaisuudessa. Ja sielunsa hurjassa hurmiossa, intomielisessä uskossaan mahdottoman mahdollisuuteen, salliman sattumiin, jumalalliseen aavistukseen ja kohtalon oikkuihin hän ajatteli: "Jospa se olisi hän?" Ja henkeään pidättäen hän kuunteli kulkijan määräperäisiä askeleita varmana siitä, että tämä oli pysähtyvä portille ja pyytävä häneltä vieraanvaraisuutta.
Kun hän oli mennyt ohi, tuli Jeanne alakuloiseksi pettymyksestä. Mutta hän käsitti myös toiveestansa syntyneen innostuksen ja hymyili tälle mielettömyydelleen.
Sitten antoi hän, hieman rauhoittuneena, mielensä liitää järkevämmän unelman vuohon, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja suunnitella elämäänsä.
Täällä, tässä rauhallisessa kartanossa, joka valtavana kohosi yli meren, oli hän asuva miehensä kanssa. Hänellä oli varmaan oleva kaksi lasta, poika miestään, tytär itseään varten. Ja hengessään näki hän jo lastensa juoksentelevan nurmikolla plataanin ja lehmuksen välillä isän ja äidin seuratessa heitä ihastunein silmin ja vaihtaessa keskenään, heidän päittensä yli, helliä katseita.
Ja kauan, kauan hän näin unelmoi kuun päättäessä kulkuaan poikki taivaan ja vaipuessa meren helmaan. Ilma kävi viileämmäksi. Idässä alkoi taivas vaaleta. Kukko lauloi oikealla olevassa moisiossa ja siihen toiset vastasivat moisiosta vasemmalta. Niiden käheät äänet tuntuivat tulevan jostakin hyvin kaukaa kanakopin seinien läpi. Ja taivaan äärettömältä kannelta, joka huomaamatta oli valjennut, sammuivat jo tähdet.
Vähäinen linnun ääni piipahti jostakin. Viserrystä, alussa arkailevaa, kuului puun lehvistä; sitten se kävi rohkeammaksi, vilkkaammaksi, iloisemmaksi, leviten oksalta oksalle, puusta puuhun.
Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä, jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava päivän koi.
Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan.
Ja verkalleen, hajoittaen hehkuvat pilvet, sirotellen tulta puihin, tasangoille, valtamerelle, yli kaiken ilmojen lakeuden, ilmestyi taivaalle ääretön, liekehtivä päivän kehrä.
Jeanne tunsi aivan hullaantuvansa onnesta. Hurmaava ilon tunne, tuon luonnon loiston herättämä ääretön ihastus valtasi hänen sydämensä, raukaisi sen. Siinä oli hänen aurinkonsa, hänen päivänsä koi, hänen elämänsä aamu, hänen toiveittensa nousu! Hän ojensi käsivartensa kohti tuota säteilevää avaruutta, tuntien halua syleillä itse aurinkoa. Hän tahtoi puhua, huudahtaa jotakin jumalallista niin kuin tämä päivän valkeneminen, mutta hän oli kuin kivettynyt paikalleen, herpoutunut innostukseensa. Ja painaen otsansa käsiinsä hän tunsi silmäinsä täyttyvän kyyneleistä, ja hänen itkunsa oli suloinen.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, oli tuo ihana päivän nousu jo ohitse. Hän tunsi jo itsekin tyyntyneensä, hieman väsyneensä, aivan kuin jäähtyneensä. Sulkematta ikkunaa kävi hän pitkälleen vuoteeseensa, unelmoi vielä hetkisen ja nukkui sitten niin sikeään uneen, ettei kello kahdeksan aikaan lainkaan kuullut isänsä herätyshuutoa, vaan havahtui vasta, kun isä astui sisään hänen huoneeseensa.
Isä tahtoi näyttää hänelle, kuinka kartano, hänen oma kartanonsa, oli tullut kauniiksi.
Rakennuksen julkipuolen, joka oli sisämaalle päin, erotti tiestä avara piha, johon oli istutettu omenapuita. Tämä tie, jota nimitettiin kylän tieksi, se kun kulki talonpoikain tilusten väliltä, yhtyi noin puolen peninkulman päässä Havre'sta Fécamp'iin kulkevaan maantiehen.
Suora lehtikuja johti metsän laidasta aivan portaiden eteen. Ulkohuoneet, jotka olivat pieniä, rantakivistä tehtyjä olkikattoisia rakennuksia, seisoivat rivittäin molemmin puolin pihaa, kummankin moision rajaojan reunoilla.
Katot olivat uudelleen laitetut, kaikki puusepän työt korjatut, seinät paikatut, huoneisiin pantu uudet seinäpaperit, koko sisusta uudelleen maalattu. Ja vanhalla, tummentuneella asuinrakennuksella oli nyt, kuin mitkäkin täplät, uudet, hopeanhohtavat, valkoiset ikkunaluukkunsa ja verekset rappauksensa suurella, harmahtavalla julkipuolellaan.
Toinen julkipuoli antoi merelle päin, joka näkyi etäällä pensaikon ja tuulen riipimien jalavain muodostaman seinämän yli.
Käsikädessä tarkastelivat Jeanne ja paroni kaikkea, yhtäkään nurkkaa sivuuttamatta. Sitten kävelivät he verkalleen pitkin poppelikujanteita, jotka rajoittivat sitä aluetta, jota sanottiin puistoksi. Puitten välissä nurmi levittäytyi vihreinä mattoina. Ihan perällä sijaitseva pensasmetsä oli hurmaava pienine kiertelevine polkuineen, joita reunustivat lehtiaitaukset. Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan, pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten, kadoten ruohikkoon meren äyräälle.
Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka.
Ja he lähtivät kulkien ensin Étouvant'in kylän kautta, jossa Peuples sijaitsi. Kolme talonpoikaa tervehti heitä aivan kuin olisivat olleet vanhoja tuttuja.
Sitten he tulivat metsään, joka kaltevana laskeutui meren rantaan pitkin kiertelevää notkoa.
Kohta näkyi jo Yport'in kylä. Ovien kynnyksillä istui siellä vaatteitaan paikkaillen naisia, jotka heitä katselivat. Luisuva kylän raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia, riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain perheitten lemua.
Muutamia kyyhkysiä käveli puron vartta ruokaansa etsien.
Jeanne katseli tätä kaikkea uteliaana ja ihmetellen kuin jotakin teatterilaitetta.
Mutta yhtäkkiä, erään talon nurkasta kääntyessä, näki hän meren, joka sinertävänä ja iloisen kiiltävänä levisi hänen eteensä silmän siintämättömiin.
He pysähtyivät rantaäyräälle katselemaan. Purjeita, valkoisia kuin linnun siivet, näkyi meren selällä. Oikealla ja vasemmalla kohosi äärettömän jyrkkä äyräs. Toisella kädellä pysähdytti heidän katseensa niemeke, toisella taas ulottui rannan juova äärettömän kauas häipyäkseen lopulta näkymättömäksi viivaksi.
Satama ja taloja näkyi eräästä läheisestä rannan halkeamasta; ja pieni maininki kantoi meren laidalle vaahtoröyhelöä, hiljaa loiskahdellen ja lipuen rantakiville.
Asukkaiden alukset, jotka olivat vedetyt pyöreistä kivistä tehdyille veneteloille, lepäsivät kyljellään kääntäen päivää kohti tervatut pyöreät poskensa. Muutamat kalastajat laittoivat niitä kuntoon illaksi, kun tuli nousuvesi.
Eräs kalastaja tuli kaupittelemaan kaloja, ja Jeanne osti yhden kampelan, jonka itse tahtoi kantaa Peuples'iin.
Sama mies tarjosi palvelustaan purjehdusmatkoja varten ja mainitsi monta kertaa nimensä, että se hyvin painuisi mieleen: "Lastique, Josephin Lastique".
Paroni lupasi pitää sen muistissaan.
Ja sitten he lähtivät kotia päin.
Kun ison kalan kantaminen alkoi Jeannea väsyttää, pisti hän sen kiduksien läpi isänsä kepin, jonka päihin kumpikin sitten tarttui kiinni, ja siten he astuivat iloisesti ylös mäkeä, rupatellen kuin kaksi lasta, pää pystyssä ja silmät säteilevinä kantaen kampelaa, joka vähitellen alkoi heidän käsivarsiaan uuvuttaa, ja jonka paksu pyrstö laahasi maata pitkin.
II
Jeannelle koitti nyt hurmaava, vapaa elämä. Hän lueskeli, haaveili ja kuljeskeli yksinään ympäristössä. Hän harhaili hitain askelin pitkin teitä unelmiinsa vaipuneena tahi juoksenteli keikkuen luikertelevissa laaksoloissa,