Qventin Durward. Вальтер Скотт
seisoin – vaikka tiesin pöydän täällä jo olevan katetun ja teidän kaikkien odottelevan – siellä minä seisoin niinkuin – »
»Niinkuin aasi, Jussi Guthrie», jatkoi päällikkö, »pitkä nokkasi haisteli illallisateriaa, pitkät korvasi kuuntelivat musiikkia, eikä sinun lyhyt ymmärryksesi saanut ratkaistuksi, kumpiko mielestäsi oli haluttavampi. – Vaan kuulkaas! Eivätkö tuomiokirkon kellot jo kutsu iltamessuun? – Eihän toki vielä voi olla niin myöhäistä? – Tuo hupsu suntio on soittanut iltakelloa tuntia liian aikaiseen.»
»Ei mar', kyllä kellot liiankin oikein ilmoittavat aikaa», sanoi Cunningham; »tuolla päivä par'aikaa menee mailleen ihanan alangon länsirannalla.»
»Vai niin», sanoi Crawford, »niinkö on todella? – No niin, pojat, täytyyhän pysyä aisoissaan – hiljaa ajetaan pitkät matkat – vähäinen valkea, makeat maltaat – ole iloinen ja viisas, on kelpo sananlasku. – Vielä yksi malja vanhan Skotlannin muistoksi, ja sitten joka mies virkaansa toimittamaan.»
Lähtöpikari tyhjennettiin ja vieraat läksivät tiehensä, jota tehdessään komea paroni tarttui Le Balafrén käsivarteen sillä tekosyyllä, että hän tahtoi antaa hänelle muutamia neuvoja Qventin'in suhteen, vaan kenties todenteolla siksi, ettei hänen oma astuntansa yleisön silmissä näyttäisi epävakaisemmalta kuin mitä niin korkeaarvoiselle ja korkeapalkkaiselle päällikölle sopi. Hyvin yksitotisena hän kulki niiden molempien pihojen poikki, jotka erottivat hänen kortteerinsa juhlasalista, ja juhlallisesti, niinkuin aika viinitynnyristä, hänen suustaan läksi lähtövaroitus, että Ludvigin tuli tarkasti valvoa sisarenpoikansa käytöstä, erittäinkin mitä viinipikareihin ja tyttöihin tuli.
Nuorelta Durward'ilta sillä välin ei ollut jäänyt huomaamatta ainoakaan kauniista Isabella kreivittärestä lausuttu sana, ja kun hänet oli neuvottu siihen pieneen kammioon, jossa hänen tästä lähtien tuli asua yhdessä enonsa hovipojan kanssa, alkoivat hänen ajatuksensa tässä matalassa majassa lennellä sangen korkealle. Helpostihan lukija käsittää, että nuori soturi rakensi aika korean pilvilinnan sille perustukselle, että tornityttö, jonka laulua hän niin suurella halulla oli kuunnellut, ja mestari Pietarin kaunis juomanlaskija oli sama kuin tämä korkeasukuinen, rikas kreivitär, joka oli lähtenyt pakoon vihattua kosijaa sekä lääniherranvaltaansa väärinkäyttävää, väkivaltaista holhoojaa. Näihin kuviin sekaantui myös välistä mestari Pietarin kuva, jonka käskyjen alainen tuokin pelättävä virkamies näytti olevan, jonka kynsistä Qventin sinä päivänä töin tuskin oli pelastunut. Vihdoin viimeinkin nuorukaisen unelmat, joita pieni Willi Harper, hänen huonekumppaninsa, ei ollut uskaltanut estää, keskeytyivät enon tulon kautta. Le Balafré käski Qventin'iä menemään levolle, jotta hän jaksaisi nousta aikaiseen aamulla ja voisi seurata enoaan kuninkaan eteiseen, missä hänen piti virkansa puolesta olla viiden muun kumppaninsa kanssa.
VIII
LÄHETTILÄS
Vaan niinkuin leimaus Ranskan eteen lennä, siell' olen muuten minä ennen sua, ja tykkieni jyskeen kuulla saatte. Pois! Vihamme sa ole torvettaja.
Jos vetelehtiminen olisikin ollut Durward'ia helposti voittava kiusaus, niin olisi se melu, joka heti aamumessun ensi kellonhelähdyksen jälkeen syntyi henkivartijain kasarmissa, varmaan kartoittanut tämän viekoittelijaa hänen vuoteeltaan; mutta isän kodissa ja sittemmin Aberbrothick'in luostarissa saatu kasvatus olivatkin totuttaneet hänet nousemaan aamun valjetessa. Hän puki iloisesti päälleen kuunnellen torvien toitotusta ja rautavarustusten kilinää, joka ilmoitti valppaitten vartijoiden vaihtoa – toiset heistä par'aikaa palasivat kasarmiin yöllisestä virantoimituksestaan, toiset taas marssivat ulos aamuvartioimiseen, ja vieläkin toiset, niiden parissa hänen enonsakin, pukivat varustukset ylleen mennäkseen itse Ludvig kuninkaan käskyjä vastaanottamaan. Ilolla, joka näin nuorelle miehelle tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan luonnollinen, Qventin pani päälleen uuteen virkaansa kuuluvat komeat pukimet sekä aseet; ja hänen enonsa, tarkasti ja täsmällisesti tutkittuaan, että nuorukainen kaikin puolin oli kunnollisesti varustettu, ei salannut mielihyväänsä nähdessään, että hänen sisarenpoikansa näytti nyt entistään vielä pulskemmalta. »Jos voit olla yhtä uskollinen ja uljas kuin olet pulskan näköinen», virkkoi eno, »niin minun knaappini on oleva kaikkein kauneimpia ja parhaimpia koko komppaniassa, ja siitä voi tulla kunniaa sinun äitisi suvulle. Seuraa nyt minua vastaanottosaliin ja katso, että pysyttelet aivan selkäni takana.»
Näin sanoen hän otti käteensä pitkän, raskaan ja jalosti silatun ja koristetun pertuskan, käski sisarenpoikansa ottaa toisen samanlaisen, mutta keveämmän aseen, ja sitten he menivät linnan sisäpihalle, missä heidän kumppaninsa, joiden piti vartioida sisähuoneissa, jo seisoivat täydessä järjestyksessä ja täysissä varustuksissa – knaapit toisena rivinä herrojensa takana. Täällä odotti myös koko joukko metsästyspalvelijoita kauniitten hevosten ja jalojen koirien kanssa, joita jälkimäisiä Qventin katseli niin hartaalla mielihalulla, että hänen enonsa useamman kerran täytyi muistuttaa hänelle, etteivät nämä elukat olleet siellä hänen huviksensa, vaan kuningasta varten. Ludvig olikin erittäin ahkera metsänkävijä, ja se oli yksi niitä harvoja mielitekoja, joille hän oli altis silloinkin, kun se ei oikein sopinut yhteen hänen valtiollisten hankkeittensa kanssa; ja niin tarkasti hänen käskystään suojeltiin metsänriistaa kuninkaallisissa metsissä, että kansan oli tapana sanoa: helpommin miehen murhaaja voi vapautua rangaistuksesta kuin hirven tappaja.
Viittauksen saatuaan Le Balafré, joka tässä tilaisuudessa toimitti päällikön virkaa, käski henkivartijat liikkeelle; ja annettuansa useampia merkkejä sekä tunnussanoja, joista pidettiin täällä erinomaisen tarkasti kiinni, he marssivat vastaanottosaliin, jonne kuningasta par'aikaa odotettiin tulevaksi.
Vaikkei Qventin suinkaan ollut tottunut komeuteen, niin täällä hänen oletuksensa kuninkaallisen hovin loistosta melkein pettyivät. Olihan täällä tosin hovivirkamiehiä kalleissa puvuissa; henkivartijoita jaloissa varustuksissa; olipa myös kaikenlaatuisia palvelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan valtakunnan vanhaa neuvonantajaa, ei yhtään kruunun korkeampaa virkamiestä; hän ei kuullut yhtään nimeä mainittavan, jotka siihen aikaan olivat ritariston kukkana; hän ei myöskään nähnyt ainoatakaan ylipäällikköä ja sotaherraa, jotka siihen aikaan, ollessaan vielä täydessä miehuuden voimassaan, olivat Ranskan parhaana voimana, ei myöskään noita tulisia aatelisnuorukaisia, noita nuoria kunniaan pyrkijöitä, jotka olivat Ranskan ylpeytenä. Kuninkaan epäluulo, umpimielisyys ja salaiset, monimutkaiset valtiovehkeet olivat valtaistuimen läheisyydestä vieroittaneet tuon loistavan seuran; heitä kutsuttiin vain harvoihin, määrättyihin, jäykkämenoisiin tilaisuuksiin, joihin he vastahakoisesti saapuivat ja ilolla poistuivat, niinkuin sadussa kerrotaan eläimistä, joiden täytyy käydä kuninkaansa leijonan luolassa.
Ne harvat, jotka täällä näyttivät olevan neuvonantajien virassa, olivat halvannäköisiä miehiä, joiden ulkomuoto tosin ilmaisi älykkäisyyttä, vaan joiden käytöksestä saattoi huomata, että he olivat koroitetut piiriin, johon heidän kasvatuksensa sekä totutut tapansa eivät suinkaan tehneet heitä sopiviksi. Pari miestä vain Durward'in mielestä näytti ulkomuodoltaan jalommalta, ja näiden hänen huomiotaan herättävien miesten nimet hän sai kuulla enoltansa, koska sotakurin sillä hetkellä ei tarvinnut olla niin ankara, että se olisi sitä estänyt.
Lordi Crawford'in, joka odotti siellä komeassa virkapuvussaan, hopeinen komentokapula kädessään, Qventin, samoinkuin lukijakin, oli jo oppinut tuntemaan. Muista, jotka näyttivät olevan korkeaa sukua, oli huomattavin kreivi Dunois, mainion Dunois'in poika, joka Orleans'in Bastard'in nimellä taisteli Johanna D'Arc'in lipun alla ja suurella kunnialla otti osaa Ranskan vapauttamiseen englantilaisten ikeestä. Hänen poikansa kantoi hyvin suuriarvoiselta isältänsä perimää kuuluisaa nimeänsä; ja vaikka hän oli likeistä heimoa kuninkaallisen suvun kanssa sekä nautti yhtä suurta suosiota kuin isäkin niin hyvin aateliston kuin kansankin parissa, näytti Dunois kuitenkin, kaikissa tilaisuuksissa osoittamallansa suoralla, avomielisellä rehellisyydellään, tehneen kaikki epäluuloisen Ludvigin epäluulot tyhjiksi; kuningas näki mielellään hänet seurassansa, jopa kutsui joskus hänet myös neuvotteluihin kanssansa. Vaikka kreivi Dunois'ta pidettiin aika