Talismani. Вальтер Скотт
vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun, joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. – Mitä se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka kelvollisimmalle – mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät, kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja siepannut pois kilvottelemisteni esineen. – Vaan hiljaa, kenenkä sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"
"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.
"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? – Taivaan tekiä! Turkkilaiset ovat leirissä – minä tunnen heidän leliänsä4".
Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta avuksi sairasta pitelemään.
"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia, uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa – ainoastaan niin paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".
"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".
"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään, jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi, Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä alkuperää".
De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä; sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran, taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.
Seitsemäs luku
Ei engelsmannit ja skottit viel
Rajall' yhtyneet kertaakaan,
Ettei, kuni satehentulva tiell'
Verivirta ois kastellut maan.
Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard I: n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja, kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia, kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja. Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä, jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.
Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.
Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja loukkauksille arat – edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa – rupesivat keskinäisillä kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi. Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän ärtyneiltä toisillensa.
Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin, joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa. De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora, rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta luonteestaan,
Mahomettiläisten sotahuuto.