Talismani. Вальтер Скотт
ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".
"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne naisten kanssa?" kysyi saraceni.
"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa, sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".
"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi aarteeksi – epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle henkilölle?"
"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet – kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine on ylhäinen ja jalo henkilö – hyvin ylhäinen – hyvin jalo; vaan jos rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi, kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".
Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".
"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen keihäänheittotapaan".
"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".
"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".
"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan nuijia pelkää, vaan pääni" – tässä hän kohotti kätensä otsalleen – "ei vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".
"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".
"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi; "oletko sinä hänen alamaisiansa?"
"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".
"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"
"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli syntyään2 – "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".
"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin, lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta maastanne".
Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt, kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin muurilla saanut kiiltää".
Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten itsekseen jupisi: "mea culpa, mea culpa! Mitä minun, yhden ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".
Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja, joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta, sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.
Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne, joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan, ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka, epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta, jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei ikää eikä sukupuolta.
Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä ikäänkuin näissä erämaissa – näillä kuivilla ja autioilla paikoilla, missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten muotoinen haamu heillä oli – avojalkainen munkki olisi ollut parempi seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.
Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa hänen ijankaikkista
Englanti jo Skotlanti olivat ristiretkien aikana eri valtakuntia kumpikin omalla kuninkaalla; yhistys tapahtui vasta v. 1706. Kuningas Richard Leijonasydän hallitsi Englannissa vv. 1189 – 1199, ja kolmas ristiretki, josta tämä kertomus puhuu, tehtiin v. 1189 – 1191. Suom. muist.