Bartek Sankari. Генрик Сенкевич
nähdä surullisen etäisyyden loppua. Tuskin saattaa nähdä Pognembiniäkään. Ainoastaan lehmukset viittaavat ja kirkontorni leimuaa kuin kulta, sillä aurinko loistaa siihen. Mutta pian supistuvat lehmukset yhteen näköpiirin kanssa ja kultaristi näyttää loistavalta pisteeltä. Niin kauan kuin piste välkähteli, tuijotti Bartek siihen, mutta kuin sekin katosi, oli hänen toivottomuutensa ääretön. Raskas velttous valtasi hänet, ja hän tunsi, että hänen voimansa alkoivat raueta. Niin alkoi hän tuijottaa alaupseeriin, sillä nyt ei ollut – Jumalaa lukuun ottamatta – kehenkään muuhun turvaamista. Hänen kohtalonsa oli nyt korpraalin vallassa. Bartek itse ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään. Korpraali istuu penkillä kivääri polvien välissä ja polttaa piippuaan. Savu peittää joka silmänräpäys hänen vakavat, uhkaavat kasvonsa pilviin. Mutta eivät ainoastaan Bartekin silmät ole kiintyneet noihin kasvoihin, – kaikki silmät kaikilta vaunun puolilta katselevat niitä. Pognembinissä tahi Krzyvdassa on jokainen Bartek tahi Wojtek oma herransa, jokainen saattaa ajatella omaa itseään, mutta nyt on korpraalin asiana ajatella ja toimia. Kuin hän käskee heitä katsomaan oikealle, katsovat he oikealle, ja kuin hän käskee heitä katsomaan vasemmalle, katsovat he vasemmalle. Jokainen luopi tutkivat katseen häneen: Miten meidän nyt käypi? Mutta hän itse ei tiedä enempää kuin muutkaan, ja tulisi kenties iloiseksi, jos joku korkea-arvoisempi selittäisi hänelle sen asian. Sitä paitsi ei uskalleta häneltä suoraan kysyä, sillä nyt on sota, ja sotaa seuraa sotaoikeus ja muuta sen kaltaista. Kukaan ei tiedä mikä on luvallista, mikä ei. Eivät ainakaan sotamiehet sitä tiedä, vaan pelästyvät kuullessaankin vaan sanan sellaisen kuin "Kriegsgericht"2 – jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, vaan jota he sitä enemmän pelkäävät.
Samalla he tuntevat että tämä korpraali nyt on heille paljoa välttämättömämpi kuin manöövereissä. Hän yksinhän tietää kaikki, hän ajattelee heidän puolestaan, ja ilman häntä ei tapahdu vähintäkään liikettä. – Korpraalia alkoi hänen kiväärinsä rasittaa, ja hän työnsi sen Bartekin pideltäväksi. Bartek otti aseen, pidätti hengenvetoansa, muljautti silmiään ja tuijotti korpraaliin kuin lehmä punaseen veräjään, mutta vähän lohdutusta hän siitä sai.
Asiat olivat varmaankin huonolla kannalla, sillä korpraalikin oli jonkinlaisessa tylsässä surumielisyyden tilassa. Asemilta kuulee laulua ja huutoja. Korpraali komentaa, kävelee ylt'ympäri ja haukkuu, osottaakseen intoansa päällikkökunnalle, mutta heti kuin juna lähtee liikkeelle, käyvät kaikki äänettömiksi ja hän myöskin Hänellekin on maailmalla eri puolensa, toinen valoisa ja selvä, hänen kotinsa, puolisonsa ja lämmin vuoteensa, toinen pimeä, ihan pimeä – Ranska ja sota. Hänen innostuksensa, samoin kuin koko armeijan, ei ollut suurempi kuin että he kaikki suurimmalla ilolla olisivat kääntyneet takasin kotia.
Juna se vaan korskui, puhkui ja lensi kauemmaksi etäisyyteen. Joka asemalla solmittiin uusia vaunuja ja vetureita. Joka asemalla nähtiin uusia kypäriä ja ulaanien lippuja. Kaunis oli ilta, joka vähitellen lähestyi. Aurinko laski, muodostaen mahtavan iltaruskon. Korkealla ilmassa liihoitteli pieniä pilvenhattaroita reunat punervina, länttä kohden. Juna ei enää ottanut vaunuja eikä väkeä asemilta, se lensi nyt suorastaan punaiseen valoon kuin verimereen. Avonaisesta vaunusta, jossa Bartek istui Pognembinin miehistön kanssa, saattoi nähdä kyliä, torppeja, pikku kaupunkia, kirkontorneja, haikaroita, jotka kaulat köyrässä seisoivat toisella jalalla pesissään, pieniä hökkeleitä ja puutarhoja. Kaikki lensi ohi kuin salama, ja kaikki oli punasta. Sotamiehet alkoivat viheltää sitä rohkeammin kuin alaupseeri oli nukahtanut piippu suussa, asetettuaan säkin pää-alusekseen. Wojtek Gwizdala, talonpoika Pognembinistä, oli asettunut Bartekin viereen ja nyhjäsi häntä kyynäspäällään.
– Bartek, – kuuletko vielä?
Bartek käänsi kasvonsa ja tutkivat, tuijottavat silmänsä häneen.
– Miksi muljottelet kuin vasikka, kuin sitä viedään lahdattavaksi? kuiskasi Wojtek. – Kyllä sinäkin raukka pian siihen tilaan joudut.
– E-eipä, – änkytti Bartek.
– Pelkäätkö? kysyi Wojtek.
– Totta kai minä pelkään…!
Iltarusko kävi vielä punertavammaksi, Wojtek ojensi kätensä sitä kohden ja kuiskasi:
– Näetkö tuon kirkkaan valon tuolla? Tiedätkö mitä se on, raukka? Se on verta. Täällä on Puola, meidän maamme, ymmärrätkö? Mutta kaukana, tuolla, mistä loistaa, siellä on Ranska.
– Tulemmeko pian sinne?
– Onko sinulla kai erityinen kiire sinne? Sanotaan että sinne on kauhean pitkä matka. Mutta voit olla varma siitä että ranskalaiset tulevat meitä vastaan.
Bartekin pognembiniläiset aivot alkoivat ankarasti työskennellä. Hetken kuluttua hän kysyi:
– Wojtek?
– Mitä?
– Mitä kansaa oikeastaan ne ovat, nuo ranskalaiset?
Nyt huomasi Wojtek viisautensa yht'äkkiä joutuvan kokonaan ymmälle. Hän tiesi että ranskalaiset – niin, ranskalaisia ne nyt vaan olivat, ja vanhemmilta ihmisiltä oli hän heistä kuullut jotakin sellaista että heidän oli tapa tappaa kaikki ihmiset.
Bartek uudisti kysymyksensä.
– Mitä kansaa ne ovat?
– Hitto sen tietäköön!
Kolme kansaa Wojtek tunsi. Keskellä puolalaiset, toisella puolen "moskovalaiset", ja toisella puolen "saksalaiset". Tahtoessaan olla suorapuheisempi kuin tarkka, sanoi hän hetken kuluttua:
– Mitäkö kansaa ranskalaiset ovat? Niin tuota, kuinka sen nyt sinulle selittäisin? Ne ovat kai oikeastaan myöskin jonkinlaisia saksalaisia, mutta vaan paljoa pahempia.
– Sellaisia raukkoja!
Tähän saakka oli Bartekilla ollut yksi ainoa tunne ranskalaisista – selittämättömän pelon tunne. Vasta nyt preussiläinen nostomies tunsi oikein isänmaallisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Kaikissa tapauksissa hän ei vielä ollut ymmärtänyt kaikkea oikein ja kysyi sen tähden uudestaan:
– Mutta silloinhan saksalaiset taistelevat saksalaisia vastaan.
Silloin päätti Wojtek uuden Sookrateen tavoin puhua vertauksilla:
– Eikö kenties sinun koirasi koskaan tappele minun koirani kanssa?
Bartek muljautti silmiään ja katsahti hetkiseksi opettajaansa.
– Niin, – kyllähän se on totta
– Ovathan itävaltalaiset myöskin saksalaisia, – jutteli Wojtek – ja eivätkö meikäläiset ole taistelleet heitä vastaan? Kertoihan eräs vanhus kylästämme, että kuin hän oli sodassa, oli Steinmetz huutanut: "Eteenpäin pojat, eteenpäin saksalaisia vastaan!" Asian laita on vaan se, että sota ranskalaisia vastaan on vaan paljoa vaikeampi.
– Niin – Jumala meitä auttakoon!
– Ranskalaiset eivät vielä koskaan ole joutuneet sodassa tappiolle. Kuin sellainen saa sinut kynsiinsä, niin et irti pääse, siitä voit olla varma. Jokainen heistä vastaa kahta, kolmea meistä, ja parrat heillä on kuin juutalaisilla. Moni heistä on musta kuin piru. Kuin saat sellaisen nähdä, voit heti ruveta rukoilemaan isä meitääsi.
– Mutta minkä tähen sitten sodimme heitä vastaan?
Tämä filosoofillinen kysymys ei läheskään ollut niin tyhmä, kuin se näytti Wojtekista, joka silminnähtävästi virallisten vaikutusten alaisena kiiruhti vastaamaan:
– Minä olisin myöskin mieluummin ollut lähtemättä. Mutta jollemme me lähde, niin tulevat he, sitä ei voi auttaa. Olethan lukenut mitä julistuksessa seisoi. Kaikkein nurjimpia he ovat meille talonpojille. Kerrotaan että he aivan hurjasti haluavat anastaa maan itselleen, sillä he tahtovat kuljettaa salaa viinaa kuningaskunnasta (venäläisestä Puolasta). Mutta sitä ei hallitus salli, ja sen tähden on sota syttynyt. Ymmärrätkö nyt. – vai?
– Miksi
Sotaoikeus.