Musta nuoli. Роберт Стивенсон
pajuja kasvavalle niitynrinteelle.
Mutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan ja huusi läähättäen: "Jätä minut, Dick, en jaksa enää."
Richard kääntyi ja palasi hänen luokseen.
"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua että tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin – totta tosiaan – hukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt sinua alas veteen."
"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida."
"Osaatko todellakin?" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli miehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. "Niin", hän jatkoi, "tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa Holywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää huolta minusta."
"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?" toinen arveli.
"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan", Dick sanoi, "sinä olet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa lellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt reipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka lörpöttelyyn."
"Jalkaani särkee pahasti", Matcham valitteli.
"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi", vastasi Dick. "Hyvä, meidän täytyy siis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme. Mutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet oikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä he tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten, poikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan? – Kaksitoista vuotta?"
"Kuusitoista", Matcham vastasi.
"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi", sanoi Dick, "mutta tartuhan nyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle velkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät."
Ja eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.
"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti eteenpäin", Dick jatkoi, "mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua oikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules", hän jatkoi hihittäen, "usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!"
"Ei, ei!" huudahti Matcham punastuen.
"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan oudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä", Dick arveli.
"Mutta tiedäthän sinä, etten ole", vastasi toinen kovasti punastuen.
"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin", Dick lohdutteli.
Samassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse. "Dick hyvä", sanoi Matcham, "odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on kovin nälkä."
"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?" Dick kysyi. "Tässä on, syö nyt", hän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.
Tämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he olivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää, tammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.
Huomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi kiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala. Hän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan Till-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan keltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli keskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta pyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen ratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa. Nopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.
NELJÄS LUKU
Kun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat matkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun latvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa, menivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan Tunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi lehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja siellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä epätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi tuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.
He olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä heittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön suojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän ei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun he olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn käytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan kuuseen.
Puu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan korkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa seisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen. Hänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti silmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään puoleen ja toiseen.
Nuorukaisten silmät kohtasivat toisensa.
"Kiertäkäämme vasemmalle", Dick sanoi, "olimmehan joutua suoraan suden suuhun."
Kymmenen minuutin kuluttua he saapuivat polulle, jota Dick ei tuntenut, mutta, "koettakaamme minne se vie", hän sanoi, ja niin he tekivätkin.
Tie johti ensiksi harjulle ja alkoi sitten jyrkästi viettää alaspäin, päättyen maljakkomaiseen syvänteeseen, jonka pohjasta orapihlajapensaiden joukosta kohosi pari noen mustaamaa rakennuksen päätyä ja yksi ainoa korkea savutorvi raunioineen.
"Mitä tämä merkitsee?" Matcham kuiskasi.
"En tiedä, pyhimysten nimessä!" vastasi Dick. "Olen kuin pilvistä pudonnut. Olkaamme varuillamme."
Sykkivin sydämin he kulkivat orapihlajapensaikon läpi. Siellä täällä he näkivät jonkun hedelmäpuun tahi metsistyneen keittiökasvin, aurinkokello oli kaatunut maahan. Nähtävästi he olivat joutuneet entiseen kasvitarhaan.
Vielä jonkun askelen otettuaan he saapuivat raunioituneen talon edustalle. Se oli kaikesta päättäen ollut kaunis ja suuri herraskartano. Sitä ympäröi syvä ja leveä oja, joka nyt osaksi oli muurikivillä täytetty ja jonka yli pari puuta oli asetettu sillaksi. Koko rakennus oli tulen turmelemana raunioröykkiönä, paitsi takimmaiset seinät, jotka vielä seisoivat pystyssä.
"Nyt tiedän", Dick kuiskasi viimein, "tämä on varmaankin Grimstone. Se oli erään Simon Malmesburyn oma. Sir Danielin käskystä Bennet Hatch poltti hänen talonsa noin viisi vuotta sitten. Vahinko komeata linnaa."
Alhaalla laaksossa, missä tuuli ei käynyt, oli lämmin ja tyyni. Äkkiä Matcham kosketti Dickin käsivartta. "Hiljaa", hän sanoi, "kuulin jotain ääntä."
Omituinen ääni keskeytti hiljaisuuden. Se uudistui kolme kertaa, ja sitten he äkkäsivät että se oli kurkkuaan karistelevan miehen ääni. Ja heti sen jälkeen alkoi käheä, soinnuton ääni laulaa:
"Ja metsäpoikain kuningas se virkkoi: 'Miehet hoi, Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?'
Ja vastas siihen Gamelyn ja katsoi kasvoihin:
'On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.'"
Laulaja herkesi, kuului heikkoa raudankilinää. Sitten oli kaikki hiljaa.
Nuorukaiset katselivat toisiinsa kalpeina. He eivät käsittäneet, mistä ääni tuli. Likellä se vain oli. Äkkiä Matcham ryömi siltahirsiä myöten kaivannon yli ja kiipesi varovasti yli soraläjän, joka täytti katottoman talon sisäpuolen. Dick, joka ei ehtinyt häntä pidättää, ei osannut muuta kuin seurata.
Eräässä