Äiti. Benedictsson Victoria
juoksi hän pian kuvastimen luo ja järjesti tukkansa. Kuului askelia rappusista. Hetkisen kuluttua koputettiin ovelle,
"Astukaa sisälle!"
"Suokaa anteeksi!.. Nimeni on Hedström", lausui matalahko ääni, jonka soinnussa oli jotakin hyväntahtoista ja säveää.
Sisään astui pitkä, laiha nuori mies, jolla oli kokoparta. Rouva Zimmermann katsoi tulokasta ja hänen kasvonsa olivat tyynet, kylmät ja sovinnolliset, kuin ei koskaan mielenliikutus olisi niitä kosketellut.
Ainoastaan käsi, jota hän tuki pöytää vasten, vapisi kovasti, mutta sen tunsi hän yksin; vieras ei sitä nähnyt.
"Minä olen rouva Zimmermann. Etsittekö minua?" sanoi hän syvällä, kiihkottomalla alttoäänellään.
"No tavallaan, kyllä. Tapasin joku päivä sitten Villen kadulla ja hän ehdotteli, että tulisin jonakin iltana tapaamaan häntä täältä. Tahdoin mielelläni tutustua teihin."
"Minua hyvin ilahduttaa, että tulitte."
Äänessä ja tavassa oli jotakin niin sydämellistä, ja se ikäänkuin muutti hänet toiseksi. Kaikki jäykkyys oli samassa kadonnut.
"Olette kai yksi Williamin ystävistä?"
"Kyllä. Tosin minun kanssani hän enin on yhdessä", sanoi vieras hiljaisesti istuutuen paikalle, minkä rouva Zimmermann oli hänelle osoittanut. "Me viihdymme niin hyvin toistemme seurassa. Sentähden varmaankin, kun olemme niin erilaiset."
"Olette varmaan tuntenut hänet kauan?"
"Siitä päivin kun hän tuli Tukholmaan. Siitä on nyt jo kolme vuotta."
"Luulen, että hän joskus kyllä on maininnut nimenne; mutta hän ei juuri liikoja ilmoittele."
"Ei. Jos häneltä jotakin tahtoo tietää, saa sitä vetää pihdillä esille – ellei se satu jonakin erityisenä tunteellisempana hetkenä – ja se ei tapahdu usein."
Tapa, jolla vieras puhui Williamista oli sellainen että se samassa valloitti äidin sydämen.
"Onko hän yhtä suljettu teitä kuin – muitakin kohtaan", lausui hän keskeyttäen puheensa.
"Kyllä hän on suljettu kaikkia kohtaan." Äiti vapisi sisällisestä hermostuneesta innosta. Jos hän voisi saada tämän ihmisen puolelleen, olisi samassa sivuovi auennut hänelle pojan sisimpään, jonka tämä niin huolellisesti tahtoi häneltä sulkea.
"Hän tuntuu niin totiselta", lausui rouva Zimmermann välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta. "Eli oikeammin, hänen leikillisyydessään ei ole ensinkään nuoruutta eikä iloa."
"Niin. Luulen ettei hän koskaan ole ollutkaan nuori. Kun tutustuimme, oli hän vasta 22-vuotias ja oli jo silloin valmis tyyppi."
"Tyyppi?"
"Niin. Tarkoitan tuollainen kylmä, halveksiva…"
"Luuletteko että se on teeskenneltyä?" kysäsi äiti katsahtaen ylös.
"Teeskenneltyä kenties ei ole oikea sana. Se on käynyt hänelle tavaksi. Kaikkihan me nykyajan ihmiset käyttäydymme jonkun erityisellä huolella mietityn mallin mukaisesti. Jokainen valitsee tietysti siihen nähden, minkä hän luulee parhaiten olevan sopusoinnussa luontonsa kanssa."
"Luuletteko siis, että hän luonnostaan on sellainen?"
"Ei. Mieluummin sen vastakohta. Luulen että todellisesti hän on harvinaisen herkkä ja hellätunteinen ja että hän on valinnut naamionsa siksi, että se suojeleisi."
"Luuletteko hänellä olleen mitään suruja?"
Rouva Zimmermannin suuri käsi lepäsi pöydällä, jonka pinnassa olevaa pientä tahraa hän tarkkaavaisesti katseli. Hän hieroi sen pois sormellaan, nostamatta katsettaan.
"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä en tiedä."
"Ette aavistakaan mitään?"
"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan yksin."
Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin ennenkin.
"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.
Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi pidättää.
"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin…"
"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan", sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.
"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti halvattu. Se teki minuun – hänen äitiinsä, niin toivottoman vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla elvyttävää voimaansa – se on kesä ilman aurinkoa – Pelkään, etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan…"
Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.
"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen, tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."
"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."
"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset itselleen."
"Entäpä sitte novellit ja näytelmäkappale?"
"No niiden nojallahan hän nyt elää – tietysti. Tarkoitan, että niiden kauttahan hän saavutti sen hiukkasen kirjailijanimeä, mikä hänellä on, mutta hän kirjoitti ne molemmat ensi vuotena täällä ollessansa."
"Hän kirjoittaa romaania nyt."
"Hän kirjoittaisi, mutta ei voi."
"Miks'ei?"
"Niin sitäpä juuri niin tarkoin ei ole helppo sanoa. Hänhän tahtoo pitää kaikki ihmiset niin kaukana, ettei vain kukaan saisi nähdä miten asian laita on. Muut eivät edes sellaista aavistakaan ja minullekin on se vaan arvelu."
"Puuttuuko häneltä kykyä?"
"Ei. Kaukana siitä. Mutta luulen, että hän on tuota tunteettoman osaa näytellyt jo niin kauan, että hän alkaa jähmettyä sisällisesti. Hän huomaa sen itsekin – ja kärsii siitä sanomattomasti."
"Näyttää kuin alati jokin häntä ahdistaisi. Hänellä ei ole lepoa. Nyt ymmärrän – hän tuntee kuinka hän kuivettuu. Se lienee kauheata."
"Hänhän on nuori vielä", lausui vieras lohduttaen. "Vielä voi kaikki muuttua."
Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää, että vieraansa oli sanomalehtimies – yksi niistä monista, jotka ovat julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän hänestä."
He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.
Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.
"Tulkaa